Suloinen sairaus

Luku 4

Elie

Kellot soivat välitunnin alkamisen merkiksi, joten nousen nopeasti ylös ja lähden luokasta ensimmäisenä. En kuitenkaan ole menossa välitunnille, vaan vessaan juttelemaan Sofien kanssa. Tiedän, outoa, mutta minkäs mahdat, sellainen minä olen. Outo.

Pikakävelen vessanovelle, ennen kuin jään ihmismassan jalkoihin ja tallaudun kuoliaaksi. Laitan käteni ovenkahvalle ja livahdan sisään vessaan. Mutta juuri kun olen työntämässä kättäni taskuun aikeenani ottaa sieltä puhelin, huomaan himmeästi valaistun tilan vastakkaisella puolella kyyhöttävän pojan. Huppu peittää sotkuiset ruskeat hiukset, mutta huomaan eyelinereiden koristamat lämpimänruskeat suklaasilmät, jotka katsovat minua hämmästyneinä. Minäkin olen hämmästynyt. Siis tosi.

Lattialla istuva Micael on vetänyt jalkansa itseään vasten, hänen kätensä ovat kiertyneet polvien ympäri kuin suojellakseen häntä ulkomaailmalta. Hänen punaiset silmänsä ja poskille kuivuneiden kyyneleiden luomat vanat paljastavat sen, että hän on itkenyt vasta. Ja paljon. Hänellä on kuulokkeet korvissaan. Micaelin suu raottuu hieman, mutta hän ei sittenkään sano mitään. Enkä minäkään hämmennykseltäni pysty. Kohta Micael ottaa puhelimensa taskustaan ja sulkee ilmeisesti edelleen kuulokkeistaan kuuluvan musiikin.

En vieläkään uskalla sanoa mitään, sillä en tiedä yhtään, miten tuo poika siihen vastaa. Alkaako hän kenties haukkumaan minua siitä, että tungen siron nenäni muiden asioihin? En tiedä. Hän ei kylläkään ole käskenyt minua lähtemään vessasta, vaikka luulen sen johtuvan hänen yllättyneestä tilastaan. Pakko myöntää, en minäkään olisi vielä aiemmin uskonut, että tulen näkemään koulun pelätyimmän pojan murtuneena vessan lattialla. Lopulta, kun aikaa on kulunut liian kauan, eikä kumpikaan ole avannut suutaan, minä kysyn varovasti: "Onks kaikki hyvin?" Heti sen sanottuani tajuan miten tyhmältä kuulostan. Kyllähän minä nyt sen itsekin näen, ettei hänellä todellakaan ole kaikki hyvin.

"Joo, siis todellakin. Mun elämähän menee täydellisesti tällä hetkellä", Micael sanoo ja heittää lauseensa päätteeksi vielä sarkastisen hymyn. Hän pyyhkii poskensa hupparinsa hihaan ja laskee katseensa valkoisiin lattialaattoihin. Minulle tulee hieman tukala olo, koska en todellakaan tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Seison vain siinä ovella. Mutta kun lopulta käännyn lähteäkseni, hän avaa suunsa:

"Tuota... E-ethän sä kerro tästä kellekään?"

Käännyn takaisin pojan suuntaan. Hän näyttää niin rikkinäiseltä ja heiveröiseltä siinä lattialla istuessaan. Tuntuu, että pienikin tuulenvire saattaisi kaataa hänet niin, että hän hajoaisi uudelleen.

"En mä kerro", sanon, ja astun ovesta ulos käytävälle, joka on nyt tyhjentynyt ihmisistä. Mitä ihmettä tapahtui? Aivoni eivät osaa sisäistää äskeistä tapahtumaa. Se on jotenkin niin monimutkainen tajuttavaksi, vaikka loppujen lopuksi onkin aika yksinkertainen.

Päädyn lopulta kävelemään kirjastoon, jossa avaan puhelimeni. Sofie on lähettänyt minulle kokonaisen novellikokoelman verran viestejä.

Sofie:
Moi! Miten sulla menee?
Hei! Tuu paikalle :(
Elie? Eikö sulla loppunutkaan nyt tunti vai miks et vastaa?
Sullahan piti loppua tunti, onko kaikki kunnossa?
Jos seuraavan kerran kuulen susta ja sä oot kuollut niin mä lupaan tappaa sut ihan mun omin pienin kätösin!

Minä:
Rauhotu, mulla vaan vähän kesti...
Piti etsiä paikka, jossa voin viestitellä.
Mutta hyvin mulla menee ja kaikki on ihan kunnossa, entä sulla?

Sofie:
Vihdoin sä vastasit!
Hyvä jos kaikki on kunnossa, mullakin menee hyvin. :3
En malta oottaa huomista! Oon suunnitellut jo vaikka mitä! Mutta se jää sulle yllätykseksi. XD