Suloinen sairaus

Luku 37

Micael

Saatettuani Elien tulin kotiin ja pistin kaijuttimesta musiikkia. Nyt makoilen sängyllä ja soittolista on loppunut, joten laitoin sen kokonaan pois.

Katselen kattoa. Asetan käteni pääni alle ja mietiskelen kaikenlaista. Enimmäkseen Elietä.

Hän itki. Minun takiani.

En saa sitä ajatusta päästäni. Elie on sanonut siitä aiemmin, kun olemme jutelleet, miten hän itkee todella harvoin, ja miten hänestä joskus on tuntunut, ettei hän edes pysty enää itkemään.

Mutta hän itki. Tänään. Minun vuokseni.

Sainko minä hänet itkemään? Pitäisikö siitä olla jotenkin iloinen vai huolissaan?

En tiedä.

Minusta tuntuu jotenkin vähän oudolta. Minä itse itken niin paljon, ehkä huolestuttavan paljon, tai ainakin itkin joskus. Elie itkee tuskin ikinä. Onko hän vahva? Tai siis on. Tiedän että hän on.

"Micael, ruoka olis valmista!" Jade huutaa alakerrasta. Nousen sängyltäni ja tallustan portaat alas.

Kettiön pienelle nelipaikkaiselle pöydälle on laitettu kahdelle aterimet ja lautaset, ja keskellä pöytää on höyryävä kattila jotain. Varmaan pastaa.

Istun Jadea vastapäähän. On outoa syödä siten, vain minä ja Jade. Hetken vain seinäkellon tikitys on ainoa hiljaisuutta rikkova asia. En tiennyt, että siitä seinällä roikkuvasta kellostamme lähtee sellainen tikitys.

Laitan lautaselleni kasan jotain perhosten muotoista makaroonia, mutta annan sen jäähtyä ennen kuin pistän ensimmäisen haarukallisen suuhuni.

Siitä pastastakin tulee mieleen Elie, ja kaikki Elien aiheuttamat perhoset, ja en voi olla vertaamatta Elien ja minun kotini keittiötä. Meidän se on semmoinen vähän aina likainen, melko kotoisa, Elienkin on kotoisa, mutta paljon vaaleampi ja siistimpi.

Kuuntelen vielä hetken hiljaisuutta ja vilkaisen Jadea, kunnes en voi enää olla puhumatta.

"Missä Selena on?" kysyn. Puhaltelen haarukkaan lävistämiäni makaroneja kiusaantuneena kömpelöstä hiljaisuuden rikkomisesta.

"Se on kuulemma jollain pojalla", Jade sanoo. "Anton sen nimi tais olla", hän jatkaa ja sisälläni möyrähtää. Osittain se, miten tavallisesti ja lämpimästi Jade puhuu. Kun hän ei puhukaan sillä tavalla, kuin inhoaisi minulle juttelemista.

Ehkä hän ei inhoakaan. Ehkä olen luonut niitä negatiivisia ajatuksia hänestä ilman syytä, kun olen nuorempana ja vielä myöhemminkin pyörinyt siinä päivittäisessä tuskassa oman pääni sisällä.

"Ai", sanon. Laitan yhden perhosmakaroonin suuhuni. "Onks se Anton Selenan poikaystävä?" jatkan melko vaivaantuneesti alkanutta keskustelua.

"En ole varma, mutta olettaisin niin", Jade hymähtää olkiaan kohauttaen.

Pyörittelen ruokaa edes takaisin lautasella ja juon kulauksen kylmää maitoa selvittääkseni kurkkua. Katsahdan taas Jadea.

"Muistatko sä sen Elien, joka täällä kerran kävi?" kysyn varuillani ja häpeän sitä miten kurkkuani kuivaa ja viimeiset sanat ovat karheita.

"Joo, muistan", Jade tokaisee. "Eihän sulla hirveesti kavereita käy. Kuinkakohan kauan siitäkin on, kun toit sen Alwinin tänne viimeks?" Jade mietiskelee ja olen oikeastaan jopa yllättynyt, että hän muistaa edes Alwinin.

"Mutta joo, kyllä mä muistan Elien, kaunis nimi sillä", Jade sanoo. Niskaani kuumottaa jo valmiiksi se, mitä aion täräyttää.

"Joo, se on tosi kaunis nimi", mutisen.