Suloinen sairaus

Luku 20

Elie

Katselen ympärilleni ihmisten valloittamille käytäville. Oppilaat juttelevat keskenään kaappiensa luona, osat lähtevät jo luokkia kohti. Kierrän katsettani jokaisessa ihmisessä etsien jotakuta. Luultavasti Noea, en ole varma. Häntä on kuitenkin mahdotonta löytää, sillä kaikilla on päällään joko mustaa, valkoista, tai niiden yhdistelmiä. Saan taas kerran huomata, että olen ainoa väripilkku ihmismassan keskellä kirkuvan punaisen hupparini ja vihreiden housujeni kanssa. Olisi varmaan vain pitänyt laittaa jokin sininen, keltainen tai valkoinen paita, sillä vaikka punainen ja maastonvihreä onkin mielestäni kiva yhdistelmä, se luo aivan liian räikeän vaikutuksen eripari silmieni takia. Joskus tällaiset silmät ovat enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Kuten nyt. Minulla on siis ylläni maastonvihreät reisitaskuhousut ja punainen, vähän liian iso huppari, ja näytän varmaan ihan pelleltä näiden kaikkien siististi ja todella nykyaikaisesti pukeutuvien ihmisten keskellä. Todella nykyaikaisella tarkoitan lähinnä niitä tyttöjä, jotka pukeutuvat melko paljastavasti ja aivan liian vähäisesti kylmään syysilmastoon nähden.

Kääntelen päätäni puolelta toiselle, kunnes huomaan Noen mustan hiuspehkon. Vilkutan ystävälleni, joka minut huomattuaan lähtee tarpomaan luokseni.

"Moi!" Noe huikkaa iloisesti.

"Moi", vastaan. Lähdemme yhdessä ensimmäiselle tunnille. Emme juttele mitään sen muutaman minuutin matkan aikana mikä luokkaan kestää, eikä se haittaa minua oikeastaan yhtään. En jaksaisi jutella oikein kellekään nyt aamusta, vaikka se saattaisi olla hyvä tapa pitää kaikki sekalaiset ajatukset kurissa. Ja niitä ajatuksia on muuten paljon, hemmetti.

Luokanovi on jo auki, kun pääsemme sinne. Katsahdan hieman hermostuneesti takapulpeteille, jolloin näen hänet.

Micaelilla on leveät, mustat farkut, jotka laahaavat lattiaa, ja musta, taas vaihteeksi liian iso huppari, jonka huppu on vedetty sotkuisten hiusten peitoksi. Hän katselee jonnekin pulpetin reunan ja lattian välimaastoon, ja näyttää olevan täysin omissa maailmoissaan.

Sydämeni kiihdyttää tahtiaan. Kävelen nopeasti tavanomaiselle paikalleni luokan etuosaan.

Helvetti. Nyt en sitten voi olla ajattelematta niitä ajatuksia, jotka päässäni surraavat. Tai ovat surranneet jo eilisestä illasta asti.

Se oli yllätys, kun Micael kysyi, että pääsisikö meille. Kello oli vähän yli kuusi, ja olin tullut juuri treeneistä, ja jotenkin hämmentyneenä kirjoitin vain nopeasti myöntävän vastauksen. Ja no, sitten hän myös tuli. Ei mitään hajua miksi, mutta en valita, tietenkään. Menimme sitten huoneeseeni ja hän istui työtuolilleni. Olin koko sen ajan varmaan ihan kuset housuissa, ja varsinkin silloin, kun ihan puskista sain tempauksen vaihtaa vaatteet. Siis hänen edessään. En tiedä mikä ihme minuun meni. Tunsin Micaelin katseen kokoajan itsessäni. Ei se haitannut, mutta en tiedä mitä se oikein meinasi.

Emme jutelleet oikeastaan melkein mitään. Sain tietää, että hänellä on kaksoissisko, Selena, ja että hänellä ei ole harrastuksia. Hän taas sai tietää minun harrastukseni ja sisarukseni. Micael katseli huonettani kuin olisi ollut siellä ensimmäistä kertaa, vaikka hän on käynyt siellä kerran aiemminkin. Ja sitten hän huomasi sen vitun sateenkaaritarran siellä peilin yläkulmassa. Helvetti. Nyt hän tietenkin ihmettelee miksi minulla on semmoinen. Sille voisi olla monta syytä, mutta eikö järkevin syy olisi se, että minä itsekin kuulun johonkin vähemmistöön. Ja kyllä minä kuulun, mitä sitä kieltämäänkään, mutta ehkä juuri siksi hän suuteli minua siellä pihalla.

Se oli outo suudelma. Ei se varmaan ollut edes suudelma, pusu ennemminkin. Ensin Micael astui vähän lähemmäs, ja sitten hän katsoi huuliani. Näin miten hän oikein tuijotti niitä. Siinä kohtaa sydämeni oli kyllä jättänyt niin monta lyöntiä välistä, että ihme kun en jo teho-osastolla ole. Minäkin saatoin vilkaista hänen huuliaan, ja voin myöntää, että hitto kun ne ovat täydelliset. Ne ovat niin täyeläiset ja kutsuvan näköiset- Ei helvetti mun kanssa. Nyt Elie oikeesti!