Se oli iskenyt taas aivan yllättäen. Se oli vyörynyt ylitseni kuin hyökyaalto ja asettunut sitten minua ympäröivään tilaan tavalla, joka olin sietämättömämpi kuin mikään muu. Se oli asettunut minuun asumaan. Se käytti hyväkseen menneen runnomaa itsetuntoani ja aina yksin jäätyäni kehoni valtaavaa levottomuutta.
Tiesin, ettei tämä ahdistus menisi ohi. Se oli taas sitä laatua, ettei ottaisi parantuakseen vielä pitkään aikaan. Tämä tunne oli kierrellyt minua jo viikonpäivät etsien sopivaa koloa, josta pääsisi livahtamaan minuun. Vaikka ahdistuskohtaukset olivat pysyneet pitkän aikaa aisoissa, ei se ollut ikuista.
Istuin olohuoneen pimeässä nurkassa polvet rinnassa ja käsivarret niiden ympärillä, pää polviin painettuna ja rajuhkosti täristen. En uskaltanut nousta, edes liikahtaa, sillä minusta tuntui, että sillä sekunnilla, kun sen tekisin, ryntäisin suoraan veitsilaatikolla ja... niin, sitä en halunnut edes ajatella.
Koitin hengitellä syvään ja olla puristamatta käsiäni liian lujaa nyrkkiin. Odotin vielä pari sekuntia kohtauksen ohimenemisen toivossa, mutta se oli turhaa... tietenkin. Käsi täristen kaivoin puhelimeni taskustani ja olin hajottaa sen neljänsadantuhannen wonin näytön suoraa ohuella kokolattiamatolla päällystettyyn betonilattiaan.
Etsin nopeasti oikean numeron ja painoin puhelimen hysteerisenä korvalleni. Koitin rauhoittua edes aavistuksen ja keskittyä rauhallisiin hengityksiin. Oli aivan turha säikäyttää liikaa.
Lopulta puhelimeen vastattiin – melkein viimeisellä hälytyksellä. Vedin vielä kerran syvää henkeä ja pyysin sitten suhteellisen tasaisella äänellä: "Voitko tulla tänne?"
Luurissa oli hetken hiljaista ennen kuin huolestunut ääni puhui: "Onko kaikki hyvin?" Ja sitten painokkaammin: "Jin, onko sulla kaikki hyvin?"
Nielaisin mahdollisimman hiljaa. "Joo, voitko tulla tänne?"
Sain nopean myöntymisen ja sitten linja hiljeni. Laskin puhelimeni varovasti vierelleni kylmälle lattialle ja värähdin pienesti. Lattialämmitys oli huono ja minua palelsi. Sormeni painuivat kovettuneeseen mattoon pääni painuessa lujasti takaisin polviani vasten. Tunsin hiljaisten kyynelten valuvan tappavan hitaasti alas poskiani. Oli paha olo ja heikotti.
Kahdeksaa minuuttia myöhemmin ulko-ovi aukesi narahtaen ja paukahti lähes saman tien kiinni. Hengitin heti jo hieman vapaammin, kun kuulin puolijuoksua etenevien askelten lähestyvän minua.
"Jin?" hiljainen ääni kysyi isojen lämpimien käsien laskeutuessa käsivarsilleni. Nostin pääni kohdatakseni huolestuneen mutta rauhoittavan katseen. Nuorempi vetäisi minut puoliksi syliinsä, lohduttavaan halaukseen. Hän piteli vapisevaa kehoani hellästi painautuen lujasti lähemmäs. Tunsin tuon käsien vaeltavan kehoni nopeasti läpi. Hän teki niin aina vaikka tiesi, etten tekisi itselleni mitään.
Lopulta Namjoon vetäytyi kauemmas katsoen minua tarkasti käsivarren mitan päästä. "Kaikki okei?"
Nyökytin hiljaa nuoremman kuivatessa hellästi kyyneliäni. "Joo. Sori, ku sun piti tulla kesken työpäivän", mutisin hiljaa aavistuksen tärisevällä äänellä.
"Ei se mitään, rakas, ei se mitään. Mun ei ois pitäny jättää sua vielä yksin...", blondi sanoi mutisten lopun lähinnä itselleen. Pudistin päätäni surullisesti.
"Kyllä mun ois pitäny pärjätä", sanoin naurahtaen vaisusti. Katselimme toisiamme silmiin lämpimän hiljaisuuden ympäröidessä meidtä. Nuorempi selvästikin mietti jotain.
"Sä tuut mulle toimistolle mukaan, istut vaikka siellä aulassa. Ota kirja tai jotain mukaan, nii ei tuu tylsää. Ei mul kuitenkaa oo montaa tuntii enää", Namjoon kertoi nopeasti nousten sanojensa lopuksi ylös. Hän ojensi kätensä minulle, ja tartuin siihen hennosti, aavistuksen epäröiden. Nuorempi veti minut ylös ja halasi vielä pitkään ennen kuin vetäytyi kauemmas.
Seurasin vaitonaisena nuorempaa eteiseen ja tungin kengät jalkaan tuon odottaessa hiljaa. Heti suoristauduttuani sain vahvan ja varman käden omaani. Olin jo astumassa ulos ovesta, mutta silloin Namjoon pysäytti minut. Hän tarttui lujasti kiinni vyötäröltäni ja veti minut kiihkeästi lähemmäs.
Jaoimme hellän, intohimoisen ja rakastavan suudelman pimeän eteisen varjoissa. Pääni kolahti seinään, mutta se oli puhdas vahinko. En osannut vieläkään käsittää, mitä tuo kaunis ja lahjakas ihminen teki kanssani.
"Tiiäthän sä, Jin, että mulle on ihan sama, mitä muut ajattelee. Mä rakastan sua kaikesta huolimatta. Ihan kaikesta huolimatta."
Namjoonin ääni oli hiljainen mutta niin tunteista paksu, että uskoin tuon alkavan itkeä hetkenä minä hyvänsä. Nyökyttelin nieleskellen ja koitin pitää silmänurkissa pullottavat kyyneleet aisoissa.
"Sä ansaitsisit paljon parempaa, Joonie", kuiskasin hiljaa. Tuon nenä hipoi hellästi omaani ja kädet silittivät alaselkääni jokseenkin surumielisesti. Hän pudisti hiljaa päätään ja antoi hitaan suukon huulilleni.
"Mulla ei vois olla mitään parempaa ku sää", blondi kuiskutti hiljaa mutta niin vakavalla äänellä, että tiesin tuon seisovan sanojensa takana kuin vankka muuri. "Mä rakastan sua."
Ynähdin tukahtuneesti ja painoin kasvoni pidemmän olkapäätä vasten. "Mäki sua", sopersin tärisevällä äänellä.
Minua pelotti. Pelotti kaikki tässä helvetillisessä maailmassa, jossa mihinkään ei voinut luottaa, ja jossa kaikki saattoi yhtäkkiä vain haihtua jalkojen alta. Tunsin olevani yksin sysipimeydessä, ahdistuneena ja kauhistuneena. En voinut luottaa mihinkään. Minun olisi ollut parempi vain olla kuollut.
Vedin syvään henkeä ja vedin nuoremman turvallista laventelinhajua sisääni. Jotenkin tuon kauniin, ymmärtäväisen ja kärsivällisen ihmisen oli onnistunut luikerrella suojamuurien sisään ja tehdä elämästäni merkityksellistä. Minun piti elää hänelle, häntä varten. Vain silloin kun ajattelin sitä, jaksoin jatkaa eteenpäin.
"Jin..."
"Mä tiedän, Joon", kuiskasin hiljaa. Minä oikeasti tiesin. Tiesin kaikki ne sanat, jotka hän olisi halunnut sanoa mutta jätti sanomatta, koska tiesi, että ottaisin ne kuitenkin väärällä tavalla.
"Mennäänkö?" Namjoon kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. Ruumiini ja mieleni olivat jo kerenneet rentoutua nuorempaa vasten, ja minua väsytti huonosti nukutun yön jäljiltä. Olisin vain halunnut jäädä siihen.
"Helvetti", mutisin epäselvästi työntyessäni kauemmas. Rakastavat kädet ilmestyivät kasvoilleni ja pyyhkivät poskilleni valuneet kyynelet hellästi pois. En ollut edes huomannut itkeneeni, mutta sitä sattui näin herkälle ihmiselle jatkuvasti, joten en jaksanut enää nolostella asiaa. Nuorempi oli sitä paitsi nähnyt minun itkevän lukemattomia kertoja ennenkin.
"Mun kaunis poikaystävä", vihreäsilmäinen enkeli sanoi hymyillen ja suki sekavia hiuksiani parempaan järjestykseen.
"En nyt tiiä siitä kauniista", niiskaisin mutta hymyilin kuitenkin pienesti. Kaikki oli hyvin niin kauan kuin minulla oli Namjoon. "Viittitkö sä mua sinne raahata? Ehkä mun pitäs jäähä tänne."
Nuorempi huokaisi hiljaa. "Mä en anna itelle koskaan anteeksi, jos sulle käy jotain. Eikä mua kiinnosta, mitä muut aattelee. Jos jollekin ei sovi se, että mulla on maailman ihanin poikaystävä, niin omapahan on häpeänsä."
"Sä oot niin kultanen", mutisin hämilläni saamistani kehuista. "Mennään sit."
Nappasin punaisen kirjan eteisen pöydältä ja tartuin epäröiden nuorempaa kädestä. Namjoon vilkaisi minua hymyillen ja puristi kättäni lujasti. Vedin syvää henkeä ja astuin ulos pelottavaan maailmaan.
¤
"Ja silti minusta tuntui kuin pimeys olisi ympäröinyt minua joka puolelta, vaikka seisoin aivan kirkkaan lampun vierellä. Mutta se oli väärää valoa. Se ei ollut valoa, joka sai tuntemaan olevansa turvassa, lämpimässä vilttikäärössä rakastamansa ihmisen vierellä. Se oli valoa, joka tunkeutui syvälle sisimpään kylmänä ja raakana. Se raapi ihmiseltä sydämen irti ja jäädytti verisuonet. Sen valon vierellä tuntui kuin olisi ollut maailman yksinäisin ja surullisin ihminen. Ja sellaisen valon vierellä seisoin, vaikka luulin päässeeni perille."
Suljin kirjan kannen sydämensyke korvissani jyskyttäen ja tuijotin toimistorakennuksen aulan tyhjää valkoista seinää. Ennen kuin kerkesin alkaa ajatella juuri loppuun lukemaani kirjaa sen enempää, Namjoonin ja hänen työparinsa toimiston läpinäkyvä ovi aukesi ja vaaleahiuksinen poikaystäväni pöllähti sieltä ulos.
"Jin", hän kutsui minua heti ja asteli luokseni. Nyökkäsin hämmentyneenä.
Päivä oli kulunut minun osaltani nopeasti, mutta Namjoonista pari tuntia venynyt työpäivä oli varmasti ollut yhtä tuskaa loputtomien paperikasojen ja äkäisten asiakkaiden parissa. Olin syönyt vain yhden vaivaisen kimchileivän kämpältä lähdön jälkeen, mutten siltikään ollut kovin nälkäinen.
"Joko mennään?" nuorempi kysyi hellällä äänellä ja laski kätensä olkapäälleni. Nyökkäsin hitaasti ja siirsin katseeni poikaystävääni. Hän vaikutti hieman hermostuneelta, aivan kuin olisi odottanut jotakin. Jotakin ei niin kovin mieluista. Tunsin sydämeni hypähtävän rinnassani ja palan nousevan kurkkuuni mutta koitin kovasti olla välittämättä siitä. Ehkä vain ajattelin taas liikaa.
"Mennään", kuiskasin hiljaa tarttuen varovasti pidempää kädestä. Hän vilkaisi minua lämmin hymy huulillaan ja puristi lujasti kättäni. Lähdimme ulos toimistorakennuksesta keräten muutamia katseita jälkeemme.
¤
Istuin lämpimällä puiston penkillä loppukesän laskevan auringon säteissä. Pääni oli painunut nuoremman olalle ja katseeni oli suuntautunut yhteen liitettyihin käsiimme, jotka toinen oli nostanut silmiensä tasolle. Hän tutki sormiamme keskittyneesti, mutta en pystynyt näkemään ilmettä tuon kasvoilla, joten en ollut aivan varma ajatuksien laadusta. Pieni levottomuus oli silti läsnä ja kiusasi minua taukoamatta.
"Tiiätkö mitä, Jin?"
"Mm...?" mutisin hieman epäluuloisena. Jokin häiritsi minua nyt luonnottoman pahasti.
"Mä olen miettinyt meiän suhetta tosi paljon viime aikoina, ja mä en haluis, että se ois enää samanlainen ku ennen... Mä tiedän, että kaikki muutokset on sulle vaikeita, mutta mä toivon, että sä ymmärrät", Namjoon kertoi hiljaa.
Pysyin hiljaa sydämeni juostessa rintakehässäni vaarallisen nopeaa. Nyt tuo oli lopultakin tajunnut, että olin hänelle vain pahaksi, ja että ansaitsi paljon parempaa. Nyt hän jättää minut. Purin lujasti huuleeni ja pakotin kehoni rentoutumaan.
"Sä oot, Jin, tosi kaunis ja ihana ihminen ja mä välitän susta ihan hirveesti, niin ku tosi paljon. Sä luit sen kirjan tänään loppuun – mä olen lukenut sen kans – ja siinä puhutaan lopussa siitä valosta. En nyt puhu siitä kylmästä valosta, jossa tuntuu hirveeltä, vaikka on luullu päässeensä perille, vaan siitä valosta, joka saa tuntemaan olevansa turvassa, lämpimässä vilttikäärössä rakastamansa ihmisen vierellä. Perillä, siellä missä kuuluukin. Ja koska aina kun mä olen sun lähellä tai jos mä edes tiedän, että kohta mä nään sut tai jos sä edes olet mun ajatuksissa, musta tuntuu siltä, niin mä haluisin kysyy, että... tuutko sä mun mieheksi."
Viimeiset sanat sanoessaan nuorempi oli kääntynyt penkillä minuun päin ja kaivanut hopeisen sormuksen taskustaan. Namjoonin kasvoilla värisi hermostunut ilme, kun minä vain tuijotin häntä suu auki. Olin ollut niin varma siitä, että hän aikoi jättää minut, että olin jonkinmoisessa epäuskon ja järkytyksen sekaisessa tilassa.
Lopulta vaaleahiuksinen näytti niin tuskaiselta, että tajusin kuin tajusinkin helpottua ja siinä samalla purskahtaa itkuun. Sopersin myöntävän vastauksen katkeilevalla äänellä ja peitin kasvoni toisella kädelläni, kun Namjoon työnsi yksikertaisen mutta kauniin hopeasormuksen vasemman käteni nimettömään.
"Älä itke", hän mutisi paksulla äänellä vetäessään minut rakkaudentäyteiseen halaukseen. Naurahdin tukahtuneesti, sillä tiesin, että tuo itki itsekin.
Vetäytyessäni kauemmas nuoremmasta koitin pyyhkiä kyyneleitäni, mutta toinen oli nopeampi ja ehti tehdä sen ensin. Näin tuon kasvoilta, kuinka helvetin helpottunut hän oli, kun olin vastannut myöntävästi – tai vastannut ylipäätään.
"Mä luulin, että sä jätät mut", sain lopulta pihahdettua itkuisella äänellä. Ilme Namjoonin kasvoilla oli kyllä näkemisen arvoinen, kun hän kuuli sanani.
"Sä mitä?" nuorempi älähti epäuskoisena. Naurahdin vaimeasti ja jätin vastaamatta kysymykseen, johon toinen jo tiesi vastauksen. Sen sijaan suutelin häntä hellästi ja mutisin ne kolme pientä sanaa tuon suuta vasten.
"Mäkin sua, Jin. Enkä mä koskaan jätä sua."
Sanoja: 1574
Tää oli vähän tällanen, mutta kai se ihan hyvä on ☺
Kiitos, jos luit ja toivottavasti pidit! ♥