Täytyi myöntää, että minua pelotti. Ainakin jonkin verran.
Aukaisin oven varovasti, täysin tietämättömänä siitä, mitä sen takana odotti. Ovi ei ollut lukossa. Ei se ollut koskaan. Olin kiitollinen siitä, että Minjin oli antanut minun mennä hieman etukäteen varoittamaan ystäviäni. Ties mitä he siellä hommaisivat.
Kerkesin astua vain juuri ja juuri sisälle asuntoon, kun hattarapäinen nuori oli jo hypännyt vauhdilla syliini. Onneksi olin käynyt jonkin verran salilla, niin emme aivan mullin mallin käytävälle lentäneet. Kiersin toisen käteni nuoremman selän taakse ja vetäisin oven kiinni välittämättä siitä, että tyttöystäväni olisi tulossa tänne hyvin pian. Auton parkkeeraamisessa ei katsokaas kauan nokka tuhissut.
Aika nopeasti sain melko rajuhkonkin suudelman huulilleni, kun nuorempi laskeutui omille jaloilleen kädet yhä tiukasti kiedottuina kaulaani. Vastasin suudelmaan hieman varoen tietämättä oikein, oliko se soveliasta. Meillä oli aina ollut hieman outo kaverisuhde. Tai siis, ei se meistä ollut yhtään oudolta koskaan tuntunut, mutta muut ystävämme eivät vaihdelleet kielareita keskenään tai viettäneet kaikkea vapaa-aikaansa toistensa iholla. Ainakaan ne, jotka olivat ihan vain ystäviä.
Työnsin nuoremman hellästi kauemmas, mutta tuo painautui heti takaisin lähelleni - jättäen kuitenkin huuleni nyt rauhaan. Nuoremman läheisyys oli niin sokeeraavan tuttua, että koko kehoni oli jäätyä siihen paikkaan.
"Mulla oli ikävä", Jimin lopulta tuhisi rintakehääni vasten. Hän itki hiljaa - tai sitten kuolasi paitaani, mutta todennäköisemmin kuitenkin itki. Yhtäkkiä kaikki se ikävä, jolta olin jotenkin onnistunut välttymään melkein vuoden ajan, paisui rinnassani sietämättömän suureksi kuin pian poksahtava ilmapallo. En ollut edes tajunnut, kuinka hirveän ikävä minulla oli nuorempaa ollut.
Nieleskelin pari kertaa ennen kuin vastasin ääni käheänä: "Mulla myös. Enemmän mitä etukäteen aattelin."
Jimin oli sanomassa jotain, mutta silloin muistin mahdollisesti kohta jo ovella olevan seuralaiseni ja työnsin nuoremman kauemmas. Pyyhin nopeasti kyyneleet hattarapään poskilta vältellen tieten tahtoen katsekontaktia. Minua pelotti, että se olisi ollut kiusallista. Enkä todellakaan halunnut tuntea oloani kiusaantuneeksi Jiminin seurassa. Se olisi ollut jotain täysin uutta, enkä pitänyt uusista asioista.
"Onko Tae täällä?" kysäisin estäen jälleen jonkin nuoremman sanomisen. Hän kurtisteli kulmiaan ja koitti napata pakoilevan katseeni. Olin kuitenkin itsepäinen ja suuntasin katseeni loivasti Jiminin pään yli – en ollut aivan tarpeeksi paljon pidempi, jotta olisin voinut tehdä sen samalla lailla alaviistoon kuin kaikissa elokuvissa.
"Ei se", nuorempi lopulta huokaisi. "Meni Kookin ja Hoseokin kaa jonnekki hengaa. Sano, että tullee myöhemmin ja koittaa raahata muutki tänne."
Olin rehellisesti sanottuna hieman yllättynyt siitä, ettei täällä ollut viimeisen vuoden aikana muuttunut mikään mitenkään dramaattisesti – lähes ollenkaan. Taehyung ja Jungkook taisivat sittenkin olla tosissaan toistensa kanssa, kun olivat vieläkin yhdessä. Kukaan silloisesta – ja toivottavasti myös nykyisestä – kaveriporukastani ei ollut suoranaisesti laittanut uskoaan noiden kahden suhteeseen. Olimme pääasiassa vain jännittäneet, saisivatko he porukkamme hajoamaan.
Samassa ovi kävi ja katseeni ponnahti nopeasti äänen suuntaan. En tiedä miksi, mutta rauhoituin parissa sekunnissa, kun katselin ruskeahiuksista tyttöä. Ehkä juuri tuon rauhoittava läsnäolo oli saanut minut myöntymään, kun hän oli kysynyt ujosti seurustelusta. Olin ollut siihen aikaan hyvin levoton ja tarvinnut juuri jotain hänen kaltaistaan.
"Moi", Jimin totesi hieman kysyvästi.
"Moi", Minjin tervehti iloisesti. "Mä olen Minjin, Yoongin tyttöystävä."
Puraisin itseäni aika lujaa huulesta nuo sanat kuullessani. Olihan se totta, mutta Jimin ei ollut kuullut asiasta, ja olisin halunnut kertoa sen itse ja... vähän hienovaraisemmin. Vilkaisin nopeasti nuorempaa. Hän näytti hetken aikaa hämmentyneeltä mutta hymyili sitten käsittämättömän aurinkoisesti.
Sydämeni päätti jättää rauhallisuuden taakseen ja alkaa pumputtaa tuhatta ja sataa rinnassani. Ei enää edes auttanut katsoa Minjiniä. Vaihdoin kiusaantuneena painoa jalalta toiselle ja ehdotin, että siirtyisimme olohuoneen puolelle. Molemmat suostuivat, Minjin uteliaana ja Jimin hieman pitkin hampain.
"Kuka hän on?" tyttö - tai pitäisikö sanoa nainen - kysyi minulta käytyään läpi pienen olohuoneen aika olemattoman sisustuksen. Hän istui vieressäni epämukavalla sohvalla, jolla olin itse nukkunut lukemattomia kertoja. "Hän ei esittäytynyt."
"Jimin", huokaisin sulkien silmäni hetkeksi. Minun olisi tehnyt mieli vajota lattian läpi alakerran asuntoon, olkoonkin, että se olisi voinut olla vielä pahempi kohtalo kuin tämä piinapenkki.
Jimin oli häipynyt keittiöön "keittämään kahvia", mutta minä tiesin, mitä hän oikeasti oli tekemässä. Poika yritti kerätä itsensä parempaan pakettiin, jottei tekisi mitään tyhmää tai harkitsematonta. Olin nimittäin kerinnyt näkemään tuon silmissä piilottelevan ahdistuksen. Miten poikaa oli edelleen niin helppo lukea?
"Ootteks te tuntenu kauankin?" Minjin kysyi pää aavistuksen kallellaan. Olin loputtoman kiitollinen, ettei hän kyseenalaista- "Se ei näyttäny tietävän musta."
Huokaisin raskaasti. Olisi tehnyt mieli luopua kaikesta toivosta sitä kohtaan, että vierailu sujuisi hyvin – tai edes jotenkin siedettävästi. Vaikka kaikki ei nyt ihan niin päin persettä ollut, asioiden käsittelykykyni oli jo aivan äärirajoilla. En ollut koskaan ollut maailman sosiaalisin ihminen.
"Joo. Suurin piirtein aina", kerroin vilkaisten vanhempaa. Hän olisi halunnut kysyä lisää muttei Luojan kiitos kysynyt.
"Kahvi on valmista!" Jimin ilmoitti keittiöstä ylipirteällä äänellä. "Tuonko sinne vai tuutteko tänne?"
"Me voiaan tulla -"
"Tuo tänne", keskeytin Minjinin kohteliaan lauseen. Hän katsoi minua kummastuneen kysyvästi, mutta minä vain pudistin päätäni. Kaikista vähiten tällä hetkellä halusin näiden kahden kaveruksen kanssa ahtaaseen keittiöön.
"Okei", Jimin sanoi vaipuen sitten hiljaisuuteen. Minjin katsahti minua vaativammin, mutta minä vain huitaisin asian pois kädellä niin kuin ärsyttävän hyttysen. En kyennyt taikka halunnut alkaa puimaan Jiminin ja minun monimutkaisia välejä tyttöystävälleni, jolle en ollut koskaan aiemmin edes maininnut asiasta...
Odotimme hiljaisuuden vallitessa ja varmaan ensimmäistä kertaa ikinä kiusaantuneina Jiminin saapumista. Hän kilisteli astioita tahallaan aivan hirvittävän kauan ja suvaitessaan lopulta astella olohuoneen puolelle teki sen minua ilkeästi mulkoillen. Ignoroin pojan lapsellisen käyttäytymisen ja kiinnitin huomioni kahteen kahvikuppiin tuon käsissä.
"Miksi vaan kaks?" kysyin. "Olisit kai sä voinut kaikki kolme yhtä aikaa tuua..."
"Herra on hyvä ja hakee ite", Jimin sanoi puoliksi kohteliaalla, puoliksi ärsyttävyyteen pyrkivällä äänellä. Tuhahdin hiljaa mutta nousin kuitenkin sohvalta ja suuntasin keittiöön.
Keittiönpöydällä lepäsi kahvi. Aika normaali cappuccino, mutta sen vaahtopintaan oli taiteiltu sydän. Ei sellaista normaalia sydäntä, jonka näki joka ikisessä kahvilassa, vaan sellainen monimutkainen sydän, jolla oli jotain merkitystä. Se ihan selvästi sanoi jotain, mutta en halunnut - tai sen puoliin kerinnytkään - alkaa sitä tulkitsemaan. Rikoin taitavasti ja huolella tehdyn pinnan ja huokaisin raskaasti.
Saatoin nähdä sieluni silmin, kuinka kauan ja tarkkaan Jimin oli sitä näpertänyt kieli keskellä suuta ja suu auki. Se sai pienen hymyn huulilleni. Paras kaverini osasi olla niin hellyttävä. Astelin hitaasti pois keittiön rauhallisesta ilmapiiristä ja astuin olohuoneeseen, jossa kireys suorastaan löi vasten kasvoja.
Vilkaisin Jiminiä kiusoittelevan hymyn heittäen ja istuin sitten tuon viereen välittämättä Minjinin ihmettelevistä mulkaisuista. Jimin hymyili malttaen mielensä, jottei olisi hilautunut aivan minuun kiinni. Vanhojen aikojen tottumukset saivat tässä tutussa kämpässä, tällä tutulla sohvalla niin paljon voimaa, että sitä oli melkein mahdotonta vastustaa.
"Mistäs te ootte täällä puhunu?" kysyin sitten koittaen keventää painostavaa tunnelmaa. Sain vastaukseksi kuitenkin vain kylmän hiljaisuuden ja kahdet katseet, jotka kertoivat pitkästä hiljaisuudesta.
Vilkaisin Jiminiä anovasti saaden kuin saadenkin hänet puhumaan. Nuorempi alkoi kertoa tarinoita lapsuudestaan, kouluajoistamme ja tyhmyyksistä, joita olimme aiemmin tehneet. Hän kuitenkin vakuutti, että olimme kaikki nyt paljon fiksumpia. Hän myös jätti ystävällisesti kertomatta syksyisistä leffailloistamme sylikkäin, kesäisistä piknikeistämme, joilla syötimme toisillemme mansikoita, keväisistä kävelyretkistämme käsi kädessä ja talvisista illoistamme viltin alle kääriytyneinä. Kiitos hänelle siitä.
Yhtäkkiä tuo hiljeni kesken Taen ja Jungkookin hullunkurisen kännisekoilun kerrontansa ja kiinnitti katseensa tiiviisti minuun. Kurtistin kulmiani kummastuneena ja niin teki myös Minjin.
"Oottekste vielä harrastanu seksiä?" Jimin sitten kysyi, täysin spontaanisti kenenkään tunteita säästelemättä. Minä hätkähdin, ja Minjin punastui yllättävää kysymystä.
"Mitä ihmettä, Jimin?" lopulta kysyin, kun ääni taas kulki kurkussani. Jimin kohotti kulmiaan.
"Etkö kuullu kysymystä? Pitääkö toistaa?"
Ponkaisin ylös sohvalta ja tartuin Jiminiä lujasti ranteesta. Vedin hänet jaloilleen sanoen Minjinille välinpitämättömästi: "Käydään vähän selvittämässä asioita, oota täällä."
Jimin seurasi minua kiltisti kauempaan - toisin sanoen Taen - makuuhuoneeseen ja istuutui pedatulle sängylle minun paukauttaessa oven kiinni.
"Mikä sulla on?" ärähdin kääntäen katseeni nuorempaan. Kohtasin tuon täysin viattoman katseen ja olin heti menettää äkäisen ulkopintani. Jimin hymyili tietävästi huomatessaan kasvojeni väreilevän. Vedin kovemman naamion kasvoilleni ja tiukkasin: "No?"
"Kysyin vaan", Jimin vastasi viattomasti.
"Miks?"
"Kiinnosti."
Katselin nuorempaa epäluuloisesti ja astuin hieman lähemmäs voidakseni tarkastella tuon kasvoja tarkemmin. "Miks?"
"Eikö mua sais kiinnostaa, millon mun kaveri menettää neitsyytensä?" nuorempi kysyi kulmiaan kohottaen.
"Jimin!" sähähdin. Hattarapää nousi sängyltä ja asteli lähemmäs. Hän oli enää puolen metrin päässä minusta, enkä saanut millään päähäni, miksi olin asiasta niin hermostunut.
"No? Miten on?" tuo tiukkasi päätään kallistaen. Suloisten silmien katse killitti minua samalla tavalla kuin kaikkien pehmoisten kissanpentujen sydämet sulattava katse.
"No ei!" ärähdin hillityllä äänellä, jotta Minjin ei kuulisi. "Ei olla harrastettu seksiä kuule alkuunkaan."
Jimin kohotti kulmiaan mietteliäästi mutta hymähti sitten. "Miten 'ei alkuunkaan'?"
Läpsäisin nuorempaa olkapäähän toruvasti. "Miksi kysyit?" kysyin sitten tehdäkseni selväksi, etten alkaisi jauhamaan yksityiskohdista liian paljon - mieluummin ei ollenkaan. Jimin vain pudisti päätään painaen katseensa selvästikin nolostuneena alas.
"Kerro nyt", jankutin. "Mäkin kerroin, kerro säki nyt."
Mutta Jimin vain pudisteli päätään niin että hattaranväriset untuvat heiluvat hennosti oikealta vasemmalle. Tartuin hellästi nuoremman leukaan ja pakotin tuon katsomaan minua silmiin. "Kerro vaan", kehotin hiljaisella, pehmeällä äänellä saaden nuoremman värähtämään.
Hän katseli nolona minua ja puri huultaan vaikeana. "Se nyt on ihan tyhmä juttu...", Jimin mutisi päästäen ilmaan hiljaisia henkäyksiä. "Mä vaan - mä olen - tai siis. Musta vähän tuntuu - Äh, no mä oon vähän niinku säästäny itteeni sulle."
Hätkähdin nuoremman sanoja - tietenkin olin yllättynyt. Olisin halunnut vetää käteni pois ja miettiä asiaa mutta tiesin, että se olisi loukannut Jiminin tunteita, joten en tehnyt niin. Tietysti minun olisi pitänyt tyrmätä tuollaiset ajatukset heti alkuunsa, koska olinhan sentään suhteessa, mutta en silti tehnyt sitä. Idioottimaista, tiedän. Tyrmäämisen sijaan päätinkin sitten päästää suustani sanat: "Niin mäkin sulle."
Heti, kun olin lausunut sanat ääneen, tiesin, että se oli totta. Olin aina aiemmin pistänyt haluttomuuteeni kunnioituksen ja siveellisyyden piikkiin, mutta ei se ollut ollut totta. Olin alitajuisesti säästänyt itseäni Jiminille. Tyhmää ja outoa, tiedän. Sitä paitsi, miten paljon enemmän kunnioitusta voi toiselle antaa kuin viemällä sen toisen neitsyyden? Varsinkin jos on itsekin neitsyt.
Jimin katsoi minua valehtelematta suu auki. Järkyttyneenä ja hämmentyneenä. Eikä ihme. Tietenkin hän oli - kaikki täysjärkiset olisivat - odottanut täyttä tyrmäystä tunnustukselleen. Mutten olisi millään hennonut siihen. Jiminin sydän oli niin herkkä, että pelkäsin järkyttää sitä vähääkään.
"Mitä sä -"
Hymyilin hiljaa, hieman vaivautuneesti nuoremman sanoille ja äänenpainolle. Tartuin tuota hellästi molemmilta puolilta kasvoja ja näin, kuinka Jiminin silmät laajentuivat, kun painauduin lähemmäs suudellakseni tuon pehmeitä huulia. Rentouduin hetkeksi suudelmaan, unohdin kaiken muun. Oli vain minä ja Jimin ja se jokin, mikä sai tämän kaiken tapahtumaan.
Liian pian mieleeni kuitenkin palasi olohuoneessa istuva, pahaa-aavistamaton Minjin, ja vetäydyin suudelmasta. Katsoin nuorempaa pahoillani, ja hän ymmärsi.
"Enempää et voi saada", mutisin vetäessäni nuoremman halaukseen. Sanojen loppusointi ei kuitenkaan ollut lopullinen, vain väliaikainen. Tiesin kyllä, että saisin tilanteen hoidettua ilman, että kenenkään sydän saisi suurempia vaurioita.
Sanoja: 1656
Tässä taas tällanen cringe ja outo ja aika huono osa, sori. Kerkes tää jonku viikon lojuu valmiina tuolla muistitikulla ja kerkesin siinä samalla alottaa jo viis uutta (mitäköhän niistäki nyt tulee...)
Jostain syystä aattelin ton Taen huoneen kohtauksen mun mielessä aina vaatekaappiin. Harhauduin myös koko ajan aatteleen, et tää oli Taekookia, eikä Yoonminia.
Mulle kävi muuten sellanen kiva juttu, että mun muistitikku (jolla mulla on 45 valmista osaa mun tulevaa tarinaa) kävi pesukoneessa, ja sain melkein sydärin. Että ihan kiva, onneksi ei poistunu ☻
Kiitos, jos luit ja vielä enemmän, jos pidit ♥