Sammal tallautui jalkani alle, varvut heilahtelivat takanani. Väistin tottuneesti polulle kasvanutta tuuheaa oksaa ja jatkoin matkaani hiljaisuuden vallitessa.
Metsä oli jo pienestä pitäen ollut minulle tärkeä paikka. Pienempänä isoisäni oli aina tullut mukaani, koska olin ollut liian nuori vaellellakseni metsässä yksinäni, mutta nykyään samoilin mieluiten ilman muiden seuraa. Olin tehnyt niin jo kaksitoistavuotiaasta lähtien.
Ukki oli katsonut erämaassa sijaitsevan mökkinsä ovelta minun perääni hymyillen. Hän katsoi aina niin kauan, että olin kadonnut näkyvistä.
Rakastin luontoa, kunnioitin sitä. Kuljin metsässä metsän ehdoilla enkä koskaan ollut siellä liian myöhään. Tunsin hyvin päivämetsän, tuon tutun ja turvallisen version, mutta yöllä, silloin metsä vaihtui. Tuuli alkoi ujeltaa, hämärä laskeutua ja suuret, ikivanhat puut humista. Silloin oli palattava kotiin, kirjan äärelle. Ja nopeasti.
Jatkoin syvemmälle metsään vakavin kasvoin, sydän onnellisesti hyrräten. Hukuin metsään, mieli rauhottui ja sielu lepäsi. Rauhallinen metsän oma hiljaisuus helli korvia ja kulkeutui huumaavana kehon lävitse. Olin osa metsää. Olin osa puita ja pensaita, eläimiä ja varpuja. Hiljaiset kuiskaukset täyttivät rauhoittavina mieleni. Oloni oli levollinen.
Ukki on sanonut, että minulla oli lahja. Hän on sanonut, että se on nykyisin harvinaista. Hyvin harva sai yhteyden metsään, hyvin harva osasi kunnioittaa sitä ja nauttia oikealla tavalla loputtomasta rauhasta, jota se tarjosi. Ukin mukaan meidän suvustamme vain meillä kahdella oli se lahja. Mummallakin oli ollut, mutta hän on nukkunut kauan sitten pois.
Kehoni oli jäntevä. Olin pitkä ja hoikka. "Luonnossa liikkuja." Niin minulle oli sanottu, mutta en ottanut sitä pahalla. Otin sen kehuna, kunniana. Normaalit ihmiset eivät kiinnostaneet, he olivat liian pinnallisia. Kirjat ja metsä olivat se juttu. Niihin saattoi unohtua, niiden äärellä, niiden omassa maailmassaan pystyi kuulumaan johonkin itseään suurempaan ja voimakkaampaan kokonaisuuteen.
"Älä poikkea polulta." Ukki oli sanonut niin pari vuotta sitten, kun olin täyttänyt viisitoista. Olin ollut nuori, mutta ymmärtänyt. En ollut koskaan poikennut polulta.
Olin vieläkin vain vaivainen pojankloppi, seitsemäntoistakesäinen. Tytöt eivät kiinnostaneet, eivät seksi, mopot tai päihteet. Miksi pitäisi hakea onnea jostain sellaisesta, kun oli jotain paljon parempaa?
Joku saattaa ehkä ajatella, että olen hullu, mutta siinäpä ajattelee. Tiedän, etten ole. Ja se riittää. Kun itse tietää mitä on ja mitä ei ole.
En käyttänyt laseja tai piilolinsseja, vaikka minulla olikin voimakkuuksia yli kaksi miinusta molemmissa silmissä. En pitänyt luonnosta liian teräväpiirteisenä. Tällainen pieni, salaperäinen sumu sopi tänne paremmin.
Astelin polulla niin syvälle levollisuuteen uponneena etten olisi varmasti huomannut, vaikka karhu olisi kävellyt vastaan. Silmäni kävivät välillä kiinni, maasto oli minulle niin tuttu. Jalkani olisivat osanneet kuljettaa minua ympäri metsää ilman näköaistia, enkä olisi siltikään törmännyt mihinkään. Tai poikennut polulta.
Yhtäkkiä tunsin jotain. Se oli aivan kuin pieni sähköisku kantapäässä. Sellainen, jonka vain vaivoin huomasi. Jätin silmäni apposen auki ja pysähdyin. Minua ympäröivä metsä tuntui tuijottavan minua kummastuneena.
Hitaasti, aivan hitaasti, metsä päästi minut otteestaan. Aluksi en edes huomannut sitä, mutta pian aivoni jo kyselivätkin minulta ohjeita. Mitä seuraavaksi?
Pudistin päätäni verkalleen ja käännyin ympäri. Helpotuksekseni osasin kuitenkin vielä tien kotiin. Lähdin hermostuneena astelemaan takaisinpäin.
Metsä ei ollut koskaan tehnyt minulle näin.
Minulle tuli koko ajan levottomampi olo ja pian huomasinkin metsän alkaneen jo vaihtua. Ei kestäisi enää kauaa, että yömetsä olisi täällä. Pistin aika nopeasti juoksuksi aivojeni rekisteröidessä tapahtuvan.
Tuuli alkoi hiljalleen humista korvissani ja hämärä laskeutui alas puiden runkoja. Minua alkoi pelottaa, sydämessä kaiversi pakokauhu. Halusin pois, ukin luokse, pieneen, turvalliseen erämökkiin.
Kuulin raskaaksi muuttuvan hengityksen pauhaavan korvissani. Jalat alkoivat väsyä ja mieli antaa periksi. Olin mennyt liian pitkälle.
Sitten näin sen silmäkulmastani. Pienen, vihreän leimahduksen. Pysähdyin kuin seinään, käänsin katseeni oikealle. Tiesin mitä olin nähnyt. Virvatulen. Emme olleet koskaan puhuneet niistä. Minä en ollut kysynyt, eikä ukki ollut kertonut. Tiesin, että niihin liittyi jokin myytti, mutta siitä ei puhuttu. Kaikki täällä tiesivät kyllä virvatulista.
Yritin metsästää edes yhden niistä näkökenttääni, mutta en tietenkään onnistunut. Virvatulia ei oltu luotu sellaisiksi. Ne saattoi nähdä vain nopeina välähdyksinä silmäkulmassa.
Kohta kuulin hiljaisen äänen, kauniin, heleän laulavan.
I'm shaking and afraid but I keep going forward
Kääntelin päätäni hämmentyneenä. Mistä ääni oikein kuului?
Why did I want to hide my precious self like this? What was I so afraid of?
Ääni kuiskaili surumielisesti pysyen täydellisesti nuotissaan. Se sai minutkin surulliseksi. Pakottava tunne auttaa heräsi sisälläni.
I'm meeting the real you, hidden in the storm
Nyt laulajan ääni sai suunnankin. Se tuli suolta, oikealta puoleltani. Sieltä missä virvatulet leikittelivät. Otin yhden haparoivan askeleen pois polulta, kohti ääntä, ja pysähdyin miettimään.
I'm the one I should love in this world. Shining me, precious soul of mine
Hitot varoituksista, hitot ukin sanoista. Halusin auttaa. Astuin molemmat jalkani hitaasti pois polulta. Pyristelin irti havunneulaisesta turvastani. Heti sen tehtyäni eteneminen olikin paljon helpompaa. Mikään ei enää jarrutellut tai estellyt.
Lähdin tarpomaan suolle.
Not so perfect but so beautiful. I'm the one I should love
Suo oli lähdesuo. Vettä oli paljon ja monessa paikkaa, mutta minä osasin väistellä upottavia kohtia. Ruohokasveja oli monipuolisesti mutta vain siellä täällä. Olin jättänyt virvatulet rauhaan ja vain keskityin pääsemään lähemmäs ääntä uppoamatta suohon.
Oli pitkään hiljaista, surumielinen ääni pysyi vaiti, mutta ilmassa väreili. Saatoin tuntea olennon läsnäolon vaikken aavistuksen sumean näköni takia mitään vielä nähnytkään.
Aloin olla jo hieman hakuteillä, mutta sitten ääni kuului uudestaan. Se lauloi yhä kauniilla äänellään.
I may be a bit blunt, I may lack some things. I may not have that shy glow around me
Ääni kuului aivan läheltä. Ihan vierestäni. Kääntyilin paikallani mutten nähnyt ketään.
But this is me. My arms, my legs, my heart, my soul
Käännähdin vielä kerran ympäri sanojen loppusointi yhä päässäni soiden.
Näin hänet.
Hänellä oli mustat, olkapäille laskeutuvat, paksut hiukset, valkea kaapumainen asu ja paljaat jalat. Se kaikki oli niin lumoavan kaunista, että unohdin sekunneissa itseni ja koko ihmisyyteni. Olin vain yksinäinen sielu, olemassa yhtä asiaa varten.
Olento ei voinut olla todellinen, mutta siinä se silti oli. Sen läpi pystyi näkemään, kauempana seisovat puut kuulsivat vaalean ihon ja ohuen kankaan lävitse.
Vaikka ihmiset sanoivatkin kaikelle olevan luonnollinen selitys, tätä ei pystynyt tietein todistamaan. Se ei perustunut mihinkään tieteelliseen lakiin.
En kaivannut mitään niin yhtä paljon kuin läheisyyttä tuon - tuon jonkin - kanssa, en yhtikäs mitään muuta.
I wanna love in this world. Shining me, precious soul of mine
Surumieliset, apuapyytävät sanat saivat minut astumaan vieläkin lähemmäs. Seisoin varmaankin vain parin sentin päässä tuosta. Halusin auttaa.
Nyt kasvotkin tarkentuivat. Näin sileän ihon, vakavan suun, punertavat huulet, kulmakarvat, nenän. Näin jokaisen surun ja toivottomuuden muodostaman rypyn, näin epätoivon. Ja ne silmät. Ne olivat kauniit. Ruskeat, syvät, tummat. Vuosia sitten niihin ilmestyneet toivottomuus, suru ja kipu loistivat kirkkaina, häikäisevinä.
Halusin auttaa.
Halusin auttaa tuota yksinäistä ja loukkuun jäänyttä sielua. Halusin hymyn tuon alaspäin riippuville huulille. Ilon ja toivon ilottomiin ja toivottomiin silmiin. Elämänvoimaa ja elämäniloa kuolleelta vaikuttavaan kehoon.
Ihan sama mitä se minulta veisi.
Nostin käteni haparoiden ilmaan. Katselin ruskeisiin silmiin, jotka eivät edes vilkaisseet käsiäni. Näin pienen pilkahduksen pyyntöä katseessa. Painauduin lähemmäs, suljin silmäni. Olinkohan aivan hullu?
The real myself inside the smiling mask, I reveal it entirely
Juuri ennen kuin huulemme kohtasivat tajusin kaksi asiaa. Sen että. Hän oli poika. Ja. Minä en välittänyt asiasta paskaakaan.
Suutelin häntä ja samalla sekunnilla tunsin, kuinka hän muuttui kiinteäksi. Laskin käteni pehmeälle, kankaan peittämälle iholle, vedin toisen tiukemmin itseäni vasten. Tunsin käsien kiertyvän kaulaani ja paljaiden jalkojen painautuvan varpailleni.
Sisälläni räjähti. Tuntui kuin tuhat ilotulitetta olisi sytytetty yhtä aikaa ja laitettu sitten sinkoilemaan ympäri sisintäni. Joka kohtaa kehossani kihelmöi, mutta eniten sieltä, mistä toinen kosketti. Olin sulaa laavaa tuon käsissä.
Tunsin kasvoillani märkiä pisaroita. Tunsin kuinka helpotus säteili toisen pojan kehon läpi. Tunsin kuinka kaikki suru ja ahdistus valui ulos hänestä. Ja tunsin kuinka toisen huulet kaartuivat pieneen hymyyn ennen kuin ne katosivat omiltani.
Mustahiuksinen hautasi kasvonsa olkapäähäni ja lyyhistyi minua vasten. Nappasin lujasti kiinni pojan selän takaa - ja silloin tajusin sen.
Hän oli todellinen.
Sanoja: 1206
Kiitos, jos luit <3
Aikamuoto vammaa välillä, toivottavasti ei haittaa.
Tää oli mulle tosi henkilökohtainen ja itseä koskettava teksti, joten vaikka tää ei ookkaa sellasta "normaalia" tavaraa, toivon, että kohtelette sitä varoen.
(PS. Tunnistiko joku laulun?)
Kiitos vielä <33