Kävelin iltahämärällä kotiin päin. Oli huhtikuun alku, lämpötila oli noin kymmenessä asteessa, eikä aurinko paistanut enää. Oli jo aika kylmä, ilta kun oli.
Vedin takkia paremmin päälleni ja kirosin huonoa vaatevalintaani. Olin juuri tulossa töistä, ei minulla mitään vakiopaikkaa ollut, mitä nyt välillä auttelin vanhempaa ystävääni autonromujen kanssa. Taskurahaa sai sen verran, että opintotuen ohella se riitti oman kämpän vuokran maksamiseen. Tosin kerrostaloasunnossani oli monta remontointia tarvitsevaa kohtaa. Mutta rahareikä oli aina rahareikä.
Astuin parinkymmenen metrin pituiselle sillalle ja käänsin katseeni tummaan veteen. Se sai väristykset kulkemaan selkäpiitäni pitkin. Kylmyys oikein huokui pyörteilevästä vedestä ja tunkeutui syvälle luuytimeen asti. Värähtäen suljin silmäni. Puistatti.
Pari yläasteikäistä poikaa pyöräili ohitseni laukoen vaikka mitä herjauksia yllättävän rohkeasti, voisipa jopa sanoa että uhkarohkeasti. Busanin kaduilla sai aina olla varuillaan, täällä kulki tähän aikaan vaikka mitä hiippareita. Itsekin olin pysynyt kaidalla polulla pääasiassa parhaan - ja ainoan - ystäväni ansiosta. Ei minun elämälläni ollut mitään varsinaista tarkoitusta, joka olisi pitänyt minut ruodussa. Saisin olla ikuisesti kiitollinen Jinille itseni kaitsimisesta.
Heräsin omista mietteistäni huomatessani pienikokoisen ihmishahmon parin metrin päässä itsestäni. Siristin silmiäni, jolloin sydämeni teki pienen, säikähtäneen hypyn rinnassani. Tuo aikoi kiivetä sillan kaiteelle.
Tihensin askeleitani mutta jouduin lopulta pistää juoksuksi, jotta kerkesin paikalle ajoissa. Tartuin lujasti vaarallisesti kaiteen reunalla huojuvaa poikaa ranteesta ja vetäisin taaksepäin. Hän kaatui suoraan syliini, ja oli vähällä ettemme olisi jatkaneet samaa matkaa maanrajaan asti.
Ensimmäinen reaktioni oli eikö kukaan muu ollut huomannut. Katsahdin ympärilleni, mutta yhtä hiljaista katsojaa lukuun ottamatta muita ei näkynyt. Mulkaisin keski-ikäistä naista pahasti, jolloin tuo lähti nopeasti pois paikalta. Ihmeen idiootti.
Sitten huomioni siirtyi takaisin selvästikin jollain tapaa epävakaaseen poikaan. Hän tärisi kauttaaltaan ja sammalsi jotain itkuisella äänellä. Jätkä oli selvästikin päissään, mahdollisesti ottanutkin jotain.
"Shh...", hyssyttelin ja vedin lyhyemmän tiukasti itseäni vasten. Hän oli kylmä, melkein kohmeessa.
Ja tietenkin vein hänet kotiin.
¤
Työnsin avaimen lukkoon ja käänsin sitä ronskisti työntäen ovea samalla koko painollani. Lukko oli ollut heti alusta alkaen erittäin haastava ja vastentahtoinen avautumaan. Vieläkin se välillä kiukutteli, vaikka olinkin tajunnut jutun jujun.
Ovi aukesi hiljaa narahtaen päästäen minut puikahtamaan sisälle. Suljin oven perässäni ja aloin riisua ulkovaatteitani pienessä eteisessä.
"Jimin!" huusin sisälle asuntoon ja potkin kengät jaloistani. En saanut vastausta, jolloin huolestuin automaattisesti. "Jimin!?"
Lähes syöksyin keittiöön ja sain vain vaivoin väistettyä matkalla olevaa seinän kulmaa.
Huokaisin helpotuksesta, kun näin hattarapäisen pojan hääräävän hellan edessä. Hänellä oli söpö, pastellinpinkin värinen essu päällään ja aavistuksen jauhoja naamassaan.
Seisoin säikähtäneen näköisenä keittiön kynnyksellä ja katsoin nuorempaa, joka kääntyi hymyillen katsomaan minua. Iloinen ilme muuttui kuitenkin pian kummastuneen huolestuneeksi, kun vain tuijotin tuota hiljaa.
"Mikä on, Yoongs?" Jimin kysyi keskivertoa korkeammalla äänellään ja kurtisti kulmiaan.
"Herran Jumala, mä säikähin", sain lopulta henkäistyä. "Ei saa säikyttää noin."
Askelsin nopeasti lyhyemmän luo ja vetäisin tuon tiukkaan haliin. Jimin kietoi kätensä hämmästyneenä ympärilleni ja painoi päänsä olkapäätäni vasten.
"En mä enää, Yoongi. Ei sun tarvii olla huolissas", Jimin mutisi harmaaseen huppariini ja vetäytyi sitten pois halista. Nyökkäsin edelleen sydän pamppaillen.
En voinut itselleni mitään, en voinut huolelleni mitään. Olin niin tottunut siihen ettei irtipäästäminen ollut mitenkään helppoa. Jimin oli luvannut niin monta kertaa ennenkin, ja aina se oli mennyt siihen, että sain melkein paniikissa miettiä soittaakko ambulanssi vai ei.
"Mä oon vaan niin huolissani", huokaisin hiljaa ja hipaisin nuoremman poskea hellästi. "Mä en haluu, et mun pikku enkelille käy mitään."
Jimin puri hetken huultaan sanattomana, mutta sitten tuon kasvoille levisi pippurinen ilme. "Mä en oo enää pieni."
Pieni, onnellinen hymy karkasi huulilleni nuoremman yrittäessä esittää suuttunutta. Kyllä minä tiesin, ettei tuo oikeasti sitä ollut. Sen näki silmistä.
"Ootsä. Sä oot mulle aina se pieni enkeli", vakuutin hellyyttä äänessäni. Sellaista hellyyttä, jota vain Jimin oli koskaan saanut kuulla, ja jota vain Jimin tulisi koskaan kuulemaan. Mitä tekisinkään, jos en olisi ehtinyt ajoissa paikalle? Mitä jos en olisi kerennyt pelastaa Jiminiä?
Synkät ajatukset halusivat väkisinkin tunkeutua päähäni, mutta pyyhkäisin ne niin sanotusti maton alle. Yöllä oli aikaa miettiä, kun Jimin jo nukkui.
"Mä oon jo yheksäntoista", Jimin intti ja käännähti takaisin ruokiensa puoleen.
"Sä oot vasta yheksäntoista, mä jo kakskytyks", murahdin. "Siinä on simppeli ero."
Kävelin hiljaa Jiminin taakse ja kiersin käteni tuon ympärille. Annoin pääni laskeutua nuoremman olalle ja kehoni painautua pehmeästi toisen omaa vasten.
Oli totta, että Jimin oli jo iso. Hän oli täysi-ikäinen, jo aikuinen mies. Mutta niin hän oli ollut silloinkin, kun olin kahdeksan kuukautta sitten vetänyt hänet alas sillan kaiteelta. Silloin hän oli ollut kuin pieni, viisitoistavuotias poika, joka oli todella hukassa itsensä ja elämänsä kanssa.
Myös kevyt, kapea ulkomuoto antoi Jiministä nuoremman kuvan kuin mitä tuo oli. Vaikka miehiset piirteet näkyivätkin tuon kehossa, lapsenmielinen, utelias luonne pehmensi niiden kulmia merkittävän paljon.
"Sä oot, Yoongi, aika vanha", Jimin hymähti totisella äänellä.
"Mitä sanoit?" murahdin uhkaavasti hattarapään korvaan ja pyöräytin tuon ympäri. Vaikka Jimin olikin joutunut lujasti loukkuun minun ja pöytätason väliin, eikä poispääsystä ollut tietoakaan, nuoremman kasvoilla paistoi silti itsetyytyväinen hymy.
Sydäntäni lämmitti se kuinka paljon Jimin luotti minuun. Hän tiesi, etten tulisi koskaan satuttamaan häntä millään tavalla.
"Mä taidan olla aika rakastunut", Jimin sanoi katsoen minua suoraan silmiin.
"Mäkin -"
"En mä susta puhunut, pöljä", lyhyempi naurahti ja tökkäsi minua kevyesti nenään, "vaan noista kananpaloista."
Katsahdin kateellisena pannulla lepääviä kananugetteja ja nyrpistin nenääni. Kurottauduin nappaamaan pöydältä metallisen haarukan ja tökkäsin sen väkivaltaisesti syvälle oranssiin kananpalaseen.
"Kyllä mä sulle vielä näytän", mutisin uhkaavasti. "Sä et mun poikaystävää kuule vie."
Työnsin haarukan suuhuni ja haukkasin rasvaisen eineksen yhdellä haukulla irti metallipiikeistä. Jimin kikatti suloisesti edessäni ja kietoi käsivartensa kaulaani. Hän veti minut lähemmäs ja painoi huulensa huulilleni.
Voin sanoa, että suuteleminen on erittäin vaikeaa suu täynnä, kumppaninkin vain tyrskiessä hysteerisesti. Ihan tiedoksi vain.
Lopulta kyllästyin Jiminin tehottomiin suuteluyrityksiin ja nappasin nuoremman syliini. Hattarapään huulilta pääsi kiljaisu tuon kietaistessa kätensä lujemmin ympärilleni.
"Mitä sä, Yoongi, teet?" tuo kysyi edelleen kikatellen. En vastannut vaan kannoin Jiminin pieneen olohuoneeseen halppis television eteen. Mätkähdin istumaan kovia kokeneelle sohvalle saaden hattarapään lopultakin hiljenemään.
Kuten jo kerroin, asuntoni ei ollut kovin hääppöinen, mutta minulle ja Jiminille halpa, kodikas yksiö oli aivan riittävä.
"Moi", Jimin ynähti punan noustessa tuon poskille.
"Moi, Jimin." Vedin nuoremman huulet hellästi omilleni ja suutelin häntä kevyesti. "Mulla on ollu ikävä."
"Vasta aamullahan me nähtiin", Jimin naurahti aavistuksen vaivaantuneena.
"Mutta mulla kerkes tulla jo ikävä", kerroin suudellen tuota uudelleen. Jimin siirsi kätensä olkapäilleni ja silitti peukaloillaan hiljaa.
"Kyllä mä nyt hetken pärjään ilman sua", nuorempi sanoi ja kierähti pois sylistäni. "Ainakin yhen päivän."
Hymyilin hiljaa Jiminin kaivautuessa kainalooni. "Mä oikeasti rakastan sua."
Hattarapää hätkähti pienesti ja painoi päänsä sitten rintakehääni vasten. Liu'utin käteni nuoremman pastellinvärisiin hiuksiin ja jätin sen rentona sinne.
Tiesin, että Jiminin oli vaikea käsitellä sanojani. Ihan alussa pelkät "oot söpö" tai "näytät kauniilta" lausahduksetkin olivat tuottaneet lähes ylitsepääsemättömiä vaikeuksia.
Jiminin menneisyys oli liian rankka noin nuoren ja viattoman pojan kannettavaksi. Mietin monesti omaa "rankkaa" menneisyyttäni, kun ajattelin Jiminiä ja tuon menneisyyttä. Eihän niitä voinut edes verrata keskenään, mutta olin silti onnellinen omista, huonoista kokemuksistani. Ilman niitä en voisi ymmärtää Jiminiä. Ja ilman sitä ymmärrystä Jimin ei olisi nyt kainalossani.
Vedin pinkin hupparin hihan hitaasti ylös nuoremman jälleen hätkähtäessä. Tuo oli kai laittanut television jossain vaiheessa päälle, sillä saatoin kuulla kiivaiden äänten keskustelevan hiljaa parin metrin päässä korvastani.
Annoin sormieni hivellä valkeita, koholla olevia arpia kevyesti. Olin lopettanut niiden rasvaamisen pari päivää sitten, koska sille ei ollut enää tarvetta. Olin ylpeä Jiministä, olin ylpeä itsestäni. Uusia ei ollut tullut.
Vaikka uusi sivu nuoremman elämässä olikin avautunut, kun tuo oli pian ensitapaamisemme jälkeen muuttanut samaan asuntoon kanssani, ei kaikista menneisyyden hirviöistä päästy noin vain yli.
"Miks sä teet näin?" Jimin kysyi hiljaa. Hänen äänessään ei ollut syytöstä tai paheksuntaa, se oli vain vilpitön kysymys.
"Koska mä rakastan niitä, Jimin. Mä rakastan kaikkea sussa", sanoin käheällä äänellä. "Mä haluun, et sä tiedät sen."
"Mutta miten?" hattarapää ihmetteli vaihteeksi uteliaalla lapsen äänellään. Äänellä, jota niin rakastin. Äänellä, joka oli ollut niin vähällä kadota kokonaan.
"Ihmistä ei voi rakastaa täysin, jos ei rakasta tuon sekä hyviä että huonoja puolia - ei, ei huonoja ja hyviä, niin ei voi luokitella. Täydellisiä ja epätäydellisiä puolia."
Jiminin suunnasta säteilevä mietteliäs hiljaisuus sai hymyn nousemaan huulilleni. Hän oli oikeasti niin pieni vielä.
Hiljaisuus. Lämmin, mietteliäs, rauhallinen hiljaisuus.
"Eihän sulle tullu paha mieli, ku mä en sanonu sitä?" Jimin kysyi yhtäkkiä. Käänsin päätäni sen verran että näin nuoremman kasvot, jotka tuo oli kohottanut puoleeni.
"Ei tullu."
"Älä yritä suojella mua kaikelta", hattarapää sanoi hymyillen hiljaa ja tarttui kevyesti leuastani. "Kyllä sulle tuli - ainakin vähän. Mä nään sen."
"Mitäpä siihen lisäämään..."
"Apua!" Jimin huudahti ja ponkaisi ylös sohvalta. Hän ryntäsi keittiöön vetäen hihaansa samalla alas. Jäin hämmentyneenä istumaan kylmenevälle sohvalle ja mietin, mihin toinen oli yhtäkkiä lähtenyt.
Hetken keittiöstä kuului kolinaa, mutta sitten syvä hiljaisuus laskeutui koko asuntoon. Kuulostelin vielä hetken mahdollisia ääniä ennen kuin nousin ylös ja suuntasin keittiöön.
"Jimin?" huhuilin mennessäni.
Saavuin jo toisen kerran samana iltana keittiön kynnykselle vähintäänkin yhtä hämmentyneenä kuin ensimmäisellä kerralla. Tällä kertaa en kumminkaan helpottunut, vaan rintakehää puristava huoli lähti leviämään sisälläni.
Jimin nojasi hiljaisesti vavahdellen keittiön työtasoon pää syvälle käsien väliin painettuna ja pastellinpinkit hiukset lohduttomasti lattiaan päin roikkuen. Pöydällä lojui pellillinen mustia möykkyjä, jotka saattoivat kaukaisesti muistuttaa muffineja.
"Jimin!" Kiiruhdin nuoremman luo ja tarrasin lujasti tuon ranteesta kiinni. Vedin hysteerisesti itkevän pojan pystympään ja nappasin tuon alaselän ympäriltä kiinni ennen kuin koko poika olisi rojahtanut lattialle.
"Anteeks, anteeks, anteeks", Jimin sökelsi itkunsa seasta ja yritti viedä kätensä kasvojensa eteen. Kerkesin kuitenkin ensin painamaan tuon kasvot olkaani vasten, jolloin nuoremman kädet kiertyivät löyhästi ylävartaloni ympärille.
"Mikä on, Jiminie?" kysyin hellästi ja silittelin hattaraisia hiuksia.
"Mä - mä ha-halusin vain ker-ranki tehä jotain su-sulle, ku sä o-oot tehny ni-i paljo m-mun e-eteen", Jimin selitti nyyhkien. "J-ja seki meni i-iha pie-pieleen. Niin-ku kaik-ki mitä m-mä te-en."
"Shh... Kaikki on hyvin, rakas. Älä huoli. Pääasia, että sä yritit." Tunsin kuinka Jiminin kyyneleet valuivat hupparini kankaan läpi ja kastelivat olkapääni. Ei sillä että se olisi minua haitannut.
"Mu-mutta -"
"Shh... shh... Ei se haittaa, vahinkoja sattuu kaikille", kerroin kärsivällisesti ja painoin pienen suukon nuoremman ohimolle.
"Mutta m-mä tein ne su-sulle", Jimin intti särkyneellä äänellä. Sydämestäni kouraisi inhottavasti, kun kuulin tuon saman äänensävyn kuin reilu puoli vuotta sitten - nyt vain ilman humalan tuomaa sammallusta. Olin kuullut tuon äänen liian monta kertaa.
"Voin mä ne syödä, jos se on sulle niin tärkeetä", sanoin ihan vakavissani ja hieroin kevyesti hattarapään selkää. "Mä syön vaikka ne kaikki."
"Idiootti", Jimin mutisi ja vetäytyi kauemmas minusta. Itku oli jo hellittänyt. Hän oli kuivaamassa kyyneliään hupparinsa hihaan, mutta minä olin tälläkin kertaa nopeampi. Kuivasin enimmät räät ja kyyneleet nuoremman kasvoilta peukalollani ja pyyhin sitten käteni farkkuihini. "Sulla tulee maha kipeeks, jos sä syöt ne."
"Niin tulee, mutta kyllä mä voisin tehdä sen sun takii", sanoin hymyillen hiljaa.
Mitä vain takiasi.
"Sä oot ihana", Jimin nyyhkäisi ja halasi minua hellästi.
Sanoja: 1676
Hups... Nyt mä lupaan, et seuraava ei tuu näin pian, koska mun pitää keskittyy välillä vähän siihen mun oikeeseenki tarinaan, eikä vaan kirjottaa näitä oneshottei.
Iha btw, sain idean tähän ku tein lasagnee kotona ja se meni aivan päin puita ja sit melkein aloin itkee ruokapöydäs xd
Mutta toivottavasti pidit!