Kärpästen tanssi

27

Asettelin tyynyistä ja peitoista toisen ihmisen Kán viereen. Sen piti esittää minua, ja pimeässä se esittikin, ainakin riittävästä, niin minä toivoin. Vilkaisin astelemaa vain kerran, sillä tiesin, etten voinut itkeä vielä.

Avasin huoneen oven, mutta en astunut ulos, vaan pysyin ovenraossa takanani pimeä huone ja kaksi ruumista: yksi todellinen ja toinen kasvoton veistos. Palvelija havahtui ja kääntyi minuun päin.

"Tarvitsetteko jotakin, neiti?" hän kysyi.

"Hakisitko aamutakkini", minä sanoin. "Unohdin sen huoneeseeni. Tarvitsen sitä välttämättä."

"Totta kai, neiti."

"Jätä se ovelle, minä menen nukkumaan. Hallitsija nukkuu jo, älä herätä häntä."

"Kyllä, neiti."

Palvelija lähti, ja minä suljin oven. Odotin hänen askeltensa loittonevan. Minä olin näytellyt onnistuneesti jälleen kerran. Sen minä olin oppinut. Ellen mitään muuta, niin minä tiesin, kuinka kuulostaa pinnalliselta ja typerältä ja sirkuttaa tyhjänpäiväisiä toivomuksia palvelijoiden juoksuttamiseksi.

Kun olin varma, että palvelija oli mennyt, astuin ulos ovesta ja liukenin tieheni. Minulla ei ollut korkokenkiä, joten askeleni olivat hiljaisia, lähes äänettömiä, kuten koko ympäröivä palatsikin. Syrjäisiltä käytäviltä oli sammutettu valot, enkä minä nähnyt muuta kuin ikkunoiden mustat aukot vasten tummaa himmeästi kiiltelevää seinää. En kuitenkaan tarvinnut muuta, sillä muistin käytävät hyvin kuljettuani niitä niin monet paahteiset päivät. Pimeys tuntui sitä paitsi turvalliselta, sillä siinä olin kuin aave, olin olemassaolon rajamailla, eikä mahdollinen vastaantulija olisi voinut tunnistaa minua. Olin kuin se tyynyistä tehty ihminen, se joka makasi Kán vuoteessa niin uskomattoman rauhassa, vaikka vieressä oli kuollut. Kuolema vartoi palatsin käytävilläkin. Minä tunsin sen. Pimeys oli myös kuoleman pimeyttä, ja tavallaan minä olisin mieluummin kuullut sireenien soivan ja nähnyt voimakenttätaivaan leiskuvan punaisena.

Kán sanat olivat minun mielessäni kirkkaina, ja minä tunsin ne aivan kuin lämmön häivähdyksenä, talismaanina, joka hehkullaan suojeli minua kuolemalta. Ká ei ollut halunnut minun kuolevan. Hän oli toivonut minun elävän, ja hän oli luvannut meidän tapaavan vielä kaukana tulevaisuudessa, toisessa maailmassa.

Minun pakoni palatsista oli silkkaa hyvää onnea, sillä kuten nyt arvelen, minun ei ollut tarkoitus päästä pois. Olin arvoton suoritettuani tehtäväni, ja Asarry tiesi, etten olisi voinut kertoa mitään hänen väestään, vaikka minua olisikin kuulusteltu. Tai sitten Ká oli järjestänyt kaiken, sillä hän oli tainnut tietää koko ajan, mitä minä olin tullut tekemään. "Sinä pelastit minut", hän oli sanonut tarkoittaen kenties kuolemaansakin, ja minä uskon, että hänkin pelasti minut sinä yönä.

Minä pääsin pois, onnistuin pakenemaan aivan sotilaiden silmien alla ja lakkasin olemasta neiti Olíetelle. Sinä yönä minä en ollut kukaan.

Askeleni olivat nopeita ja hätäisiä, enkä meinannut muistaa, mihin mistäkin tuli kääntyä. Etsin reittiä palvelusväen siipeen, jossa myös sotilaiden asuintilat olivat. Se oli varmin reitti pois, mutta sisälsi myös suurimman riskin jäädä kiinni. Kaikki olisivat vielä hereillä, enkä minä kuulunut sinne, siitä ei ollut epäilystäkään.

Pysähdyin kuuntelemaan, kun edessä oleva käytävä vaihtui pimeästä valaistuksi. Mistään ei kuulunut askeleita, mutta etäinen melu sai minut varuilleni. Sitten muistin niiden kahden sotilaan puheet varastetusta viinistä ja juhlista. He eivät kiinnittäisi minun askeleideni ääneen mitään huomiota. He joivat ja juhlivat tuomiopäivänä, meidän tuntemamme maailman viimeisenä iltana.

Jatkoin matkaani.

Tarkoitukseni oli etsiä varasto, jossa varusteita säilytettiin, ja varastaa sotilaiden edustusasuun kuuluva pitkä valkoinen takki sekä sulkakoristeinen kypärä. Se oli ainoa mahdollinen valeasu, eikä minulla ollut mitään realistista mahdollisuutta varastaa sotilaan henkilökorttia, joten joutuisin valehtelemaan vielä kerran. Ainakin kerran.