Kärpästen tanssi

21

Heräsin Hedan vierestä. Kiiltävät silkkiset peitteet ympärilläni olivat aamuauringossa läikähtelevää vettä minun noustessani istumaan. Heda nukkui vielä, ja hänen paljas rintansa kohoili kevyesti hengityksen tahdissa. Hiukset muodostivat punervan sädekehän hänen kasvojensa ympärille. Levitin peiton hänen päälleen ja pukeuduin hitaasti, käsittämättä kunnolla olevani valveilla. Kaikki oli valoisaa ja valkoista ja täydellisen hiljaista.

Heda havahtui hetken kuluttua ja nousi istumaan. Hän venytteli itseään ja asteli ikkunalle. Paljaista jaloista ei kuulunut mitään ääntä puulattialla. Hänen liikkeensä olivat notkeita ja tarkkoja kuin tanssijalla, eikä hän lainkaan häpeillyt alastomuuttaan. Siinä oli jotain hyvin lapsenomaista, sillä hän ei käyttäytynyt viettelevästi vaan täydellisen tavanomaisesti. Minä en tiennyt kuinka suhtautua.

"Pue jotain päällesi. Entä jos joku tulee?" minä sanoin.

Heda naurahti. "Minä en välitä", hän vastasi. "Täällä on pahempiakin mielipuolia kuin minä. Palvelijat ovat tottuneet."

Minä en tiennyt mitä vastata. Sillä hetkellä Heda todella käyttäytyi kuin järkensä menettänyt, mutta häntä tuntui lähinnä huvittavan, kuinka hämmentynyt minä olin.

"Olet kasvanut niin kiinni meidän tapoihimme. Kaksi vuotta sitten et olisi välittänyt lainkaan. No, ei sen väliä. Meidän pitää muutoinkin mennä aamiaiselle", hän sanoi.

Hän oli oikeassa. Ra-Onninissa naisen sopi olla ilman paitaa siinä missä miehenkin, eikä kukaan pitänyt sitä siveettömänä tai kummallisena. En minäkään ollut pitänyt. Kaupungissa ei ollut niin, enkä ollut edes huomannut alkaneeni ajatella samoin. Minä olin aikuistunut kaupungissa, ja kotini tavat oli ollut helppo unohtaa samalla, kun jätin taakseni myös nuoruuden lapsekkaan käytöksen.

"Mennään aamiaiselle", minä sanoin.

Heda kietoi kirjaillun takin ympärilleen ja lähti omaan huoneeseensa. Tunnin kuluttua hän palasi koreisiin syvänsinisiin vaatteisiin pukeutuneena. Kasvot olivat jälleen maalatut, ja hänellä oli suuret kultaiset korvarenkaat. Hän oli hyvin kaunis. Kengänkorkojen tuttu kopina kuulosti liian äänekkäältä verrattuna paljaiden jalkojen hiljaisiin askeliin. En ollut edes muistanut, kuinka pitkältä hän näytti.

"Olet kaunis", minä sanoin.

"Niin sinäkin", hän vastasi, vaikka minä näytin varsin tavanomaiselta.

Katselin valkoisen mekkoni rypistynyttä helmaa ja mietin sottaiselle palmikolle sitaisemiani hiuksia. Heda arvasi mitä minä ajattelin ja kohotti kasvoni hyvin hellästi kohti omiaan. Me suutelimme keskellä käytävää, enkä minäkään enää välittänyt siitä, näkikö joku meidät. Päästimme irti toisistamme ja purskahdimme raikuvaan naruun. Itkeä meidän olisi tullut, niin onneton oli kohtalomme, mutta tilanteen järjettömyys tuntui äärimmäisen huvittavalta.

"Nyt he saavat ajatella meitä olevan täällä kaksi mielipuolta!" minä sanoin.

"On niin julmaa, että he riistävät sinut minulta. Asarry haluaa äänestää, sillä hän pelkää minua liikaa antaakseen minun päättää, mutta hän tietää kyllä, että lopulta ainakin Syrondel puoltaa minua. Syrondel on täydellisen tervejärkinen, mutta minä säälin häntä. Poikaparka ei usko enää edes omaan elämäänsä", Heda puhui varomattomasti kuin olisi ollut humalassa. Se tuntui minusta kummalliselta, lähes pelottavalta.

"Mitä me lopultakaan tiedämme ihmismielestä?" minä kysyin.

"Kaiken", hän vastasi. "Lasikuution spesialistit pystyvät hallitsemaan ketä vain mielensä mukaan. Heillä on upea lahja: täydellinen valta."

Se on väärin! minä kirkaisin mielessäni.

Hätkähdin Syrondelin rauhallisia sanoja aivan korvani juuressa. Hän kehotti minua heräämään ja kosketti hymyillen kättäni. Kohotin päätäni ja vilkaisin aamiaispöydässä istuvaa seuruetta. Siinä oli Lasikuution johtoporras: Heda, Asarry, Parn ja Syrondel. Ilmassa leijui kahvin voimakas tuoksu. Unen todellisuus haihtui hetkessä näkymättömiin ja lakkasi olemasta olemassa kaikessa järjenvastaisuudessaan.