Kärpästen tanssi

7

Me olimme siinä ikuisuuden, joka olisi yhtä hyvin saattanut olla puolituntinen. Tuuli vaimeni yötä kohden ja ilma viileni. Nerran aavikko, vuoret ja meri katosivat pimeyteen, ja jäljelle jäivät vain valot ja hohtavat rakennukset. Kyynelet kuivuivat kasvoilleni.

"Mennään", Heda ehdotti.

"Minne me oikein olemme menossa?" minä kysyin epävarmasti.

Olin koko ajan alitajuisesti odottanut ja pelännyt, että Heda vain kiittäisi matkaseurasta ja lähtisi jättäen minut yksin siihen katolle keskelle aivan vierasta maailmaa. Hän ei kuitenkaan tuntunut olevan lähdössä ilman minua. Kaupunki ympärilläni oli kaunis ja kiehtova, mutta minä tiesin, etten olisi pärjännyt siellä yksin.

"Syömään jotakin. Minne haluaisit?" Heda vastasi.

Kohautin harteitani.

Laskeuduimme alas katolta pitkin portaita ja tulimme kirkkaasti valaistuun huoneeseen. Jouduin sulkemaan ja avaamaan silmäni moneen kertaan ennen kuin ne tottuivat valoon. Se oli jonkinlainen tyhjä aula, jonka seinät olivat sinistä lasia, johon valo heijastui. Missään ei ollut kelloa eikä ikkunoita. Yhdellä seinustalla oli tiski, jonka takana ei enää istunut ketään. Ehkä kenenkään ei ollut enää oletettu olevan tulossa.

Astuin Hedan perässä lasiseinäiseen hissiin. Lattiakin oli kirkasta lasia, ja alapuolella erottui epämääräisesti katuvarren valaistus. Valot olivat kaukana, niin kaukana, ja me vain seisoimme siinä ikään kuin tyhjyyden päällä. Minä voin pahoin, enkä enää katsonut alas. Se sijaan katsoin Hedaa.

Hänen kasvonsa olivat punaiset kuin itkeneellä, mutta arvelin sen johtuvan vain kylmästä tuulesta. Hänen silmänsä olivat kirkkaat, mutta emme aivan katsoneet toisiamme silmiin. Minä tavallaan arkailin häntä vieläkin. Hän oli pohjimmiltaan vieras: kaunis ja ylhäinen, sellainen, jolta ihmiset ottivat käskyjä.

Hissi putosi alaspäin niin yllättäen, että säikähdin. Viereisen tornitalon valaistut ikkunat ja seinien mainostaulut vilisivät ohi hirvittävän nopeasti. Minä pitelin kiinni kaiteesta ja huomasin pian, että puristin sitä rystyset valkoisina. En pelännyt seistä katolla kaupungin yllä, enkä olla liidokin kyydissä, mutta nyt voin pahoin.

Hetken kuluttua ovet aukesivat ja astuimme kadulle. Ihmisiä kulki ohitse virtanaan aivan kuin kaikki olisivat olleet menossa jonnekin, vaikka oli varmasti jo myöhä yö. Heda tarttui minua kädestä. Eksynyt olisi ollut mahdotonta löytää siitä väenpaljoudesta. Yhdellä öisellä kadulla oli enemmän ihmisiä kuin Ra-Onninissa koskaan, ja minua pelotti. Katuvalojen sininen loiste sai kaiken näyttämään muodottomalta ja epätodelliselta. Minun oli vaikea uskoa, että sellainen paikka todella oli olemassa.

"Mihin kaikki ovat menossa?" minä kysyin Hedalta. "Onko täällä juhlat?"

"Ei. Tällaista täällä on aina. Pysy minun mukanani niin et eksy", Heda vastasi.

Me kävelimme ripeästi muutaman korttelin ja käännyimme sitten pienemmälle kadulle. Siellä ei ollut niin ruuhkaista, joten ehdin katsella paremmin ympärilleni. Rakennukset nousivat huikaisevan korkeina kadun yläpuolelle, ja niiden seinillä välkkyi kirkkaan värisiä mainoksia. Kaikkialla raikui puhe, huuto, nauru ja musiikki. Katutason seinät oli koristettu mosaiikilla, joka paikoin kimalteli sen päälle kerroksittain liimattujen mainosten ja julisteiden alta. Kaukana kaiken taustalla oli kulunut kuva täydellisestä kaupungista ja toistuva rytmi, aivan kuin hengitys tai sydämenlyönnit. Sinisenkirjavassa valossakin kaikessa oli ajan tuntu, ohitse virranneiden vuosisatojen kevyt kosketus, joka tuntui Liiton maailmassa vain henkäykseltä.

Sellainen oli ensimmäinen kosketukseni Paraveliin, onnellisten ihmisten kaupunkiin. Minä olin onnellinen ja sillä hetkellä, kun näin vuoret, kaupungin ja meren tornitalon katolta, en enää kaivannut takaisin. Ei ollut onnettomuutta eikä kaipuuta, vaan kaikki oli oikein ja kaunista omalla erikoisella tavallaan.

Me menimme sisään joistakin ovista ja kiipesimme ylös kapean portaikon. Sisällä valo oli punertavan oranssia ja rauhallisen himmeää. Katossa roikkui suuria nelikulmaisia lamppuja meidän tullessamme toisessa kerroksessa olevaan huoneeseen. Se oli jokin pieni ravintola, jonka lattia oli täynnä pyöreitä pöytiä.

Me istuimme reunimmaiseen pöytään ikkunan ääreen. Se oli ylhäällä, muttei kovin ylhäällä. Saatoimme katsella kadulla liikkuvia koreasti puettuja ihmisiä ilman, että he huomasivatkaan meitä, vaikka olimme kyllin lähellä erottaaksemme heidän kasvonsa. Heda riisui takkinsa ja heilautti sen ylimääräisen tuolin selkämykselle.

"Mikä paikka tämä on?" minä kysyin hiljaa.

"Ravintola. Minun vakiopöytäni on tässä. Yleensä tulen tänne silloin, kun haluan olla hetken aikaa joku muu kuin rouva Olíetelle. Ajattelin että pitäisit tästä, täällä on rauhallista."

Minä nyökkäsin.

Katselin mietteliäänä ulos ikkunasta. Ne ihmiset kiehtoivat minua. Naiset kävelivät viehkeästi korkeakorkoisissa kengissään ja pitelivät kauniisti kuvioituja koristeellisia päivänvarjojaan auki, vaikkei aurinko paistanutkaan. Miehillä oli koreat hatut, joissa oli suuria sulkia, ja heidän takeissaan oli leveät kiiltävät hihat. Kaikki näyttivät olevan niin kauniita ja ihmeellisiä: heissä oli jotakin sellaista, koristeellisissa erikoisissa vaatteissa ja maalatuissa kasvoissa ja lukemattomissa kimaltelevissa koruissa.

Tarjoilija toi meille ruokalistat, mutta en tuntenut nimeltä ainuttakaan ruokalajia, joten en perustanut niistä paljoa. Annoin Hedan päättää mitä söisimme ja tarkastelin sillä välin ravintolaa tarkemmin. Suurimmassa osassa pöydistä istui ihmisiä, mutta he puhuivat hiljaa, enkä kuullut mistä. Seinillä oli kauniisti koristeltua paperia, jossa risteilivät monimutkaiset säännöttömät kuviot. Ne kiilsivät lamppujen himmeässä valossa. Lattia oli tummaa sileää puuta, johon ei ollut kaiverrettu mitään. Tarjoilija kulki monesti ohitsemme ja katseli kummastellen minua, kuten minäkin katselin häntä. Hänellä oli suuret jadenvihreät korvakorut, ja hänen hiuksensa oli värjätty kirkkaan sinisiksi. Minua hän kai katsoi, koska olin huonosti pukeutunut ja avojaloin. Tunsin itseni ensimmäisen kerran erilaiseksi, kuulumattomaksi joukkoon.

Hetken kuluttua Heda teki tilauksemme ja antoi ruokalistat pois. Tarjoilija kiitti ja lähti.

Minä viheltelin hiljaa taustalla soivan musiikin mukana, vaikken tuntenut sen melodiaa tai sanoja. Musiikki oli hyvin erilaista kuin minun tuntemani. Kaikki oli hyvin erilaista. Minä olin astunut vieraaseen maailmaan, toiseen todellisuuteen, jossa ei ollut sitäkään vähää tuttuutta kuin Nerran autiomaassa ja välipaikan ihmisissä.

Hedan kasvot näyttivät punaisessa valossa kovin kalpeilta, kun katsoin häntä, mutta hän hymyili minulle. Minuakin hymyilytti, sillä Hedan kasvonilmeissä oli jotakin kovin tarttuvaa, ja minä tulin iloiseksi nähdessäni hänen hymyilevän.

"Mikä on hauskaa?" minä kysyin.

"Laitoit samanväristä luomiväriä kuin minä", Heda vastasi ja nauroi ääneen. "Se sopii sinulle hyvin."

"Minä vain pidin siitä. Tiedätkö, ajattelin, että se on kaunein väri maailmassa. Eikä täällä ole mitään sen väristä, se vain on, sinivihreä", minä sanoin vakavana.

"Vai sillä lailla. En taida raaskia enää käyttää mitään muuta väriä", Heda sanoi.

Minäkin nauroin.