Kärpästen tanssi

2

Tanssiaskeleet olivat vaihtuneet juoksuun ja sitten loputtomaan rämpimiseen polttavan kuumalla tiellä. Aurinko oli korkealla yläpuolellani ja keskipäivän jälkeiset varjot vielä olemattomia. Ra-Onnin erottui takanani, kun käännyin katsomaan, joko joku oli perässäni. Odotin näkeväni muutaman tumman olennon vainoajina kannoillani, tietäväni, että he olisivat nähneet minut. Ketään ei kuitenkaan näkynyt. Pohjimmiltani tiesin, että takaa-ajo oli vain minun henkilökohtainen vainoharhani ja että todellinen riivaaja ei ollut ihminen, vaan syyllisyys, suru ja häpeä, järkytys, epätoivo. Ilma väreili kaupungin vaalean hahmon ympärillä kuin koko näkymä olisi ollut vain kangastus. Tuntui, etten ollut edennyt yhtään, vaikka kävelin niin ripeästi kuin polttavassa kuumuudessa saatoin.

Kengät hankasivat rakkoja kantapäihini, ja minua janotti. Tiesin, että Paraveliin olisi useamman päivän kävelymatka, ja tiesin senkin, kuinka harkitsematonta oli ollut lähteä valmistautumatta. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut ollut, oli se sitten totuus tai vain oma kuvitelmani.

Kun lähdin opistolta ennen puolipäivää, astuin suoraan kadulle enkä kiivennyt katoille. En enää muistanut kuulemaani juttua kiertävästä Vartion väestä, joten kävelin suoraan heidän syliinsä kivetyllä pääkadulla.

Vartiolla tarkoitettiin Paravelista tulevia viranomaisia, joiden tehtävä oli valvoa lain noudattamista ja pitää huoli, että pienten kaupunkien ihmiset käyttäytyivät, kuten johtajat halusivat. Yleensä välttelin heitä parhaani mukaan, sillä oli yleisesti tiedossa, että mitä vähemmän sekaantui heidän asioihinsa, sen parempi. Useimmiten rangaistavat valittiin sattumanvaraisesti ja heistä tehtiin varoittavia esimerkkejä muille, mutta sillä kertaa Vartio oli Hasjedan perässä niin kuin opiskelijapoika oli toverilleen sanonut.

Arvaamattani seisoin äkkiä univormuun ja viittaan sonnustautuneiden pahaenteisten ihmisten edessä. He pysäyttivät ohikulkijoita, eikä heillä selvästi ollut pienintäkään oikeaa käsitystä siitä, mistä he saattaisivat etsimänsä löytää. Ihmisten keskuudessa oli halveksunnan ja huvittuneisuuden sekainen ilmapiiri, sillä todellisuudessa kaikki kaupunkilaiset tunsivat Hasjedan.

"Kas", yksi miehistä sanoi katsellen minua. Hänen kalpeat kasvonsa olivat punervat kuumuudesta, ja hyödytön kyseleminen alkoi selvästi jo ärsyttää häntä. Hän kysyi, tunsinko minä Hasjedaa, ja minun vastatessani kieltävästi hän vaati saada nähdä, mitä minulla oli mukanani.

Minä annoin hänelle vastentahtoisesti yhden keskeneräisen kirjan repustani ja toivoin syvästi, ettei hän olisi kyllin terävä yhdistääkseen minua kirjapainoon. En ollut lukenut kirjaa läpi, mutta arvelin, ettei sitä olisi saanut painaa Nerralla. Hasjeda puhui välillä katkerasti ennakkosensuurista pääkaupungissa, puhui siitäkin, kuinka hänen kirjoituksiaan ei ollut annettu painaa, vaikka hän oli oikeassa, vaikka hänen aatteensa olivat hyviä ja kunniakkaita. Hän oli aina oikeassa.

Mies selaili kirjaa hetken ja kysyi sitten entistä vihaisemmin: "Kuka tällaista roskaa kehtaa painaa?"

Minä säpsähdin ja näytin ilmeisesti aikovan juosta karkuun, koska toinen miehen tovereista tarttui kovakouraisesti käsivarteeni. Olisin halunnutkin juosta, sillä huomasin toki olevani umpikujassa. Voisin valehdella heille, minä ajattelin, jolloin he vaatisivat joka tapauksessa päästä näkemään kirjapainon, tai voisin paljastaa Hasjedan heti. Ei ollut vaihtoehtoja.

"Vastaa!" minua käskettiin.

Yritin kiskoa itseni irti miehen otteesta. Nuo ihmiset eivät olleet minkäänlaisia sotilaita, vaan arvaamattomia pahantekijöitä, joilla oli lupa tehdä mitä tahansa, jotta heidän tehtävänsä tulisi suoritettua. Eivätkä he noudattaneet sellaisia tapoja, jotka minä tunsin, enkä pystynyt luottamaan siihen, että he käyttäytyisivät oikeuden ja moraalin mukaisesti tai reagoisivat ennakoitavissa olevalla tavalla. En ollut varma, keiden suojeluksessa he toimivat, mutta Nerran hallitus tuntui katsovan läpi sormiensa heidän toimiaan pikkukaupungeissa. Minua pelotti ja halusin vain jatkaa matkaani.