Kärpästen tanssi

4

Joku soitti huuliharppua. Salissa leijui mausteiden voimakas tuoksu, ja pöydällä oli kynttilä, jonka liekki lepatti korkeana. Seuraava ilta hämärtyi jo. Ihmisten askelet kopisivat lattialla, kun he tanssivat kädet toistensa käsissä, tanssivat ympäri vain aina uudestaan. Minä istuin seinänvieren penkillä ja katselin eteeni vaitonaisena. En halunnut laulaa, vaikka tunsin sanat soittajan lauluun. Se oli iloinen laulu, jonka sävel tanssi kevyenä ja koristeellisena ilmassa, mutta sen sanat olivat haikeat ja arat.

"Tervehdys, matkalainen. Sopiiko liittyä seuraan?" Miehen sanat havahduttivat minut mietteistäni.

Tervehdin ja nyökkäsin epämääräisesti, joten hän istui viereeni. Hän oli se sama mies, joka oli istunut huoneen laidalla edellisenä iltana ja kuunnellut lausumaani runoa. Tunnistin ne silmät. Hän peitti yhä kasvonsa huivilla, joka jätti tarkkaavaisen katseen varjoihin.

"Olet tarinankertoja, arvaan", mies sanoi enemmän itsekseen kuin minulle. Hänellä oli karhea ja hiljainen ääni. Hän ei voinut olla kovin vanha, mutta istui sillä tavoin kumarassa kuin vanhus istuu.

"Olen minä, mutta tuskin tunnen yhtäkään sellaista tarinaa, joka tänne sopisi. Nämä ihmiset eivät tunnu välittävän tarinoista, he eivät ole kirjoittaneet tarinoita seinilleen. Eipä täällä kai olisi ketään lukemassa", vastasin rikkonaisella äänellä. En halunnut suoraan udella kirjoituksettomista seinistä ja arvelin sitä paitsi, ettei hänkään osaisi kertoa. Ehkä kukaan ei oikeasti tiennyt, ehkä kukaan ei oikein todella kuulunut sinne kahden kaupungin väliin - niin minä myöhemmin ajattelin.

"Ra-Onnin on sanojen kaupunki, ja kuitenkin sinä lähdit. Tarinankertojatkin lähtevät, joten mitä enää jää jäljelle? Täällä ei ole ketään kuulemassa. Minäkin tulin aikanaan sieltä, se oli kotikaupunkini, minä muistin seinäkirjoituksen. Lausuit Kärpästen tanssin niin kuin kukaan ei olisi sitä ennen lausunut, aivan kuin se lausuttaisiin Nerralla ensimmäistä kertaa. En ole kuullut sitä aikoihin kenenkään suusta, sillä ihmiset ovat unohtaneet sen merkityksen."

"Mitä tarkoitat? Mikä tämä paikka oikein edes on?" minä kysyin ihmeissäni.

"Tämäkö? Minä en tiedä. Useimmat vain pysähtyvät täällä ennen kuin lähtevät Paraveliin, Hawlille, niin he sanovat. Harva palaa takaisin, ja he palaavat takaisin mykkinä ja onnettomina, mutta kaikki kertovat iloisia asioita lähtemisestä. Ehkä tämä on jonkinlainen välipaikka kahden kaupungin puolimatkassa. Minä jäin, sillä matkapäivänäni oli niin tuulinen sää, että hiekka lensi ilmassa, enkä minä enää lähtenytkään seuraavana päivänä. Täällä soitetaan ja lauletaan onnellista matkaa lähteville."

"Vai niin. Ehkä tämä sitten on vain kummallinen välipaikka. Mihinkään kuulumaton."

"Jos ajattelet niin, ristittäkööt tämä niin."

Sen päivän aamuna minä heräsin itkien ja muistelin näkemääni unta. Yleensä unilla on tapana kadota päivänvalossa pian pois, mutta sen kerran minä näin yhä edessäni linnunpojan ja tulikärpäset. Nousin ylös vuoteelta ja pyyhin silmäni.

Sisään huoneeseen lankesi aamun kuulas valo. Ikkunani oli vinosti aurinkoon päin, ja huomasin, että päivänkoitosta oli vasta hetki. Hetken ulkona olisi tuoretta ja viileää ennen kuin kaikki muuttuisi jälleen tutuksi polttavaksi punaiseksi. Kärpäset olivat kuolleet aamunkoitteessa, ja nyt olisi hautajaispäivä, mikäli runon sanoihin oli uskominen.

Minä venyttelin itseäni kaihdinten raidoittamassa valossa. Lihakseni tuntuivat jäykiltä ja kipeiltä, mutta vertyivät vähitellen minun liikkuessani. Oli aivan hiljaista, enkä minä hetkeen edes käsittänyt ulkoa kuuluvan kaupungin hälinän olevan se, mikä maailmasta puuttui. Siksi herääminen tuntui erilaiselta. Minä vihelsin sävelen. Kohotin käteni kohti kattoa ja nousin varpailleni niin pitkäksi kuin pääsin. Sitten kumarruin, kunnes kämmeneni koskettivat lattiaa. Hiukset valahtivat kasvoilleni raskaina ja likaisina.