Kärpästen tanssi

26

Päivän ennen häitämme Ká vietti sulkeutuneena huoneisiinsa, joihin kenenkään meistä muista ei ollut lupa astua. Minä kuljeskelin pitkin palatsin käytäviä ja mietin, mitä hän mahtoi ajatella siellä kultaisten ovien takaisessa pölyisessä hiljaisuudessa. Salekya istui katon kultaisella harjalla pienenä ja herkkänä aivan kuin pääskynen. Minä näin hänet tullessani suureen portaikkoon palatsin pääovien edessä. Siinä samassa paikassa olin seissyt kuukautta aikaisemmin ja kuvitellut näkeväni hänet eräässä niistä suurista vihreistä ikkunoista. Mietin, kuinka ikävöisinkään Salekyaa. Mietin, että ehkä Hawlillakin olisi pääskysiä.

Mietteeni keskeytyivät, kun kuulin kahdet askelet alempana kulkevalta valkoiselta tieltä. Miesten äänet kuuluivat selvästi, mutta he eivät nähneet minua enkä minä heitä. Siitä huolimatta tiesin heidän olevan sotilaita, sotilaita Liiton tunnukset haarniskoissaan tietämättä edes, mitä ne tarkoittivat.

He puhuivat jostakin tavanomaisesta pitkästyttävästä seikasta. Juhlista, minä kuulin, heidän juhlistaan, sillä joku heistä oli onnistunut varastamaan viinipulloja keittiön kellarista. Heitä oli ehdottomasti kielletty varastamasta, minä osasin arvata, mutta he tekivät sitä tylsyyttään, sillä palatsissa ei koskaan tapahtunut mitään, ja uniset helteiset päivät muuttuivat vähitellen sanoinkuvaamattoman ahdistaviksi. Niin minäkin olisin tehnyt, ellei minulla olisi ollut Káta ja Salekyaa seuranani. Tiesin, että voisin halutessani antaa heidät ilmi, mutta se ei hyödyttäisi mitään. Juhlat tarkoittaisivat sitä, ettei palatsia vahdittaisi kovinkaan tarkasti illalla minun lähtiessäni.

En ollut lainkaan miettinyt, miten minun onnistuisi paeta, enkä ollut koettanut, päästettäisiinkö minut lähtemään palatsista edes tavallisena iltana. Mitä luultavimmin ei, sillä porteilla oli vartijat, vaikka voimakenttä esti ulkopuolisia lähestymästä palatsia. Se oli ongelma, jota en ollut halunnut ajatella keskittyessäni murhan moraaliseen puoleen. Minä en ollut koulutukseltani salamurhaaja sen paremmin kuin sotilaskaan, eikä käytännön toimiminen ollut vahvuuksiani. Hienostorouva minä olin mekkoineni ja hiuslaitteineni, tottunut istumaan leyhytellen itseäni viuhkalla kaikki pitkästyneet päivät ja puhumaan vain. Osasin keskustella, osasin kaikki siihen liittyvät säännöt ja tavat ja tunsin olevani turvassa niin kauan kuin saatoin puhua, mutta sanoista ei ollut mitään hyötyä murhan tekemisessä.

Pelko alkoi häilyä jossakin mieleni taustalla päänsärkynä ja hienoisena pahoinvointina. Menin sisään, sillä uskottelin itselleni sen johtuvan vain liiasta auringosta.

Palatsin kullanhohtoisina kimaltelevat seinät, maalaukset ja syvänväriset tapetit loivat maailman, jossa oli hiljaisuuden ääni, jonkin menneen ajan soitannon muisto. Kattokruunut näyttivät vierailta, ja minä muistin, etten ollut juuri käynyt palatsin edustushuoneissa saapumispäivääni lukuun ottamatta. Nyt se aavistuksen mauton koristeellisuus ja kaikki ne mosaiikit peililaseineen saivat minut voimaan entistä huonommin.

Istuin erään maalauksen viereen, yhden niistä harvoista, jotka yhä olivat jäljellä. Se esitti jotakuta edellistä hallitsijaa, minä huomasin, ja kehyksen alareunassa olevan laatan teksti paljasti hänen olevan Kán isä. He eivät olleet paljoakaan toistensa näköiset, sillä vaikka silmät olivat samat, niiden ilme oli eri. Maalauksen mies oli nuori mutta vakavakatseinen, eikä hänen silmissään ollut valoa. Laattaan kaiverretut vuosiluvut kertoivat hänen kuolleen vain kolmenkymmenenkuuden vuoden ikäisenä, mutta minä en tiennyt miten, sillä Ká ei ollut koskaan puhunut perheenjäsenistään, saati kertonut heidän kuolemastaan. Hän oli ollut enintään viidentoista isänsä kuollessa, minä arvelin. Liian nuori. Kuvittelin hänet sellaisena pitämään uudenvuodenpuhetta valkeakaiteiselle parvekkeelle. Kuvittelin hänet pitkänä, mutta vielä poikamaisen laihana, ja kalpeat kasvot valkoisiksi maalattuina. Kuvittelin katseen hänen silmissään; miltä hänestä oli täytynyt tuntua olla siinä.