Lopulta ikkunasta tulvi aamun hohtava valo. Se oli lohdullista puhdasta valoa, joka osui huoneen toiselle seinälle miltei sokaisevan kirkkaana. Nousin istumaan sängyn laidalle. Pääni ja hartiani erottuivat terävärajaisena varjona seinällä. Tuon varjon nainen olisi voinut olla kuka tahansa, sillä sottaisten hiusten ryöppy teki kaulasta ja hartioiden linjasta tunnistamattomat.
Olin alasti. Vuodevaatteet olivat lysähtäneet lattialle. Minun ei enää ollut kuuma, vaan käsivarsieni kaikki pienet hentoiset karvat nousivat pystyyn. Puin aamutakin ylleni. Se oli vaaleansinistä silkkikangasta, joka laskeutui ohuina laskoksina melkein lattiaan saakka.
Katselin itseäni peilistä. Takaa kajastava auringonvalo teki kasvoni varjon tummiksi, miltei vieraiksi, ja yksittäiset hiukset näyttivät pieniltä hehkuvilta kultalangoilta. Hiukseni olivat likaiset, liasta tahmeat ja raskaat minun pyyhkäistessäni suortuvat pois kasvoiltani. Itkemisen, vuoteessa pyörimisen ja hikoilun jälkeen meikki oli tuhriutunut pitkin silmieni ja suuni ympärystää niin että näytin aaveelta kalvakoine ihoineni ja väsymyksestä sameine silmineni.
Minä nauroin, nauroin ääneen, kun katsoin itseäni peilistä. Ei näky itsessään ollut huvittava, mutta se ristiriita minun itseni ja koko ympäröivän maailman välillä oli kaikessa jyrkkyydessään koominen. Kaiken itkemisen jäljiltä nauruni kuulosti vieraalta ja käheältä, se oli tuntematon joka nauroi, kuvajaisen nainen eikä minä laisinkaan, siltä se kuulosti.
Heda koputti ja avasi oven eleellä, jollaisia ei käyttänyt miltei koskaan. Yleensä hänen läsnäolonsa oli kevyttä aivan kuin mikään tässä maailmassa ei voisi koskettaa häntä, eivätkä hänen tunteensa koskaan olleet näkyneet niin viiltävän inhimillisinä kuin nyt.
"Mikä sinulle tuli?" hän kysyi. Hän näytti huonosti nukkuneelta, ja hänen äänensä oli hiljainen. Minä tiesin, että hän rakasti minua, sillä näin sen hänen huolestaan ja kuulin hänen hiljaisesta äänestään, niin epäoikeudenmukaista kuin se häntä kohtaan olikin.
"En mikään", minä vastasin, sillä en olisi osannut selittää.
Heda oli suudellut minua illalla, vaikka muistin sen nyt vain etäisesti. Se oli ollut ensisuudelma, mutta se ei vielä tuntunut merkitsevän mitään. En ollut ehtinyt ajatella asiaa kertaakaan.
"Menen kylpyyn", minä päätin ääneen.
Astuin Hedan ohitse ovesta ja harpoin kylpyhuoneeseen ennen kuin hän ehti sanoa mitään muuta. Minä tarvitsin aikaa ajatella. Laitoin oven lukkoon, vaikka minulla ei ollut mitään tarvetta pitää ovea lukossa. Heda aavisti, että minä halusin olla rauhassa, eikä hänen läsnäolonsa muutenkaan ollut koskaan haitannut minua. Melkein toivoin, että hän olisi hyräillyt ja pessyt hiukseni notkein hellävaraisin liikkein, mutta minä olin itse ajanut hänet pois.
Käänsin hanan niin kuumalle kuin saatoin ja laitoin kylpyveden valumaan. Kaadoin ammeeseen suolaiselta tuoksuvaa saippuaa kohtuuttoman tuhlaavaisin elkein, jotka olin vasta Paravelissa oppinut. Istuin lattialle odottamaan, sillä tunsin itseni jotenkin voimattomaksi ikään kuin sairaana, kuumeessa. Hyräilin itsekseni jotakin merkityksetöntä laulunpätkää, vaikka en osannut laulaa kovin kummoisesti.
Oi, istutaan rannassa!
Oi, katsotaan kuinka ne purjehtivat ohi,
katsotaan kuinka kaarnaveneitä uitetaan!
Hei! Minne joki kulkee?
Hei! Minne joki kulkeekaan?
YOU ARE READING
Kärpästen tanssi
Science Fiction"Elämä on kuin pääskysen lento tornitalon lasiseinään." Aavikkoplaneetan Nerran auringosta kertomus alkaa ja siihen se myös palaa: kertomus onnellisuuden tavoittelusta, kuulumattomuudesta, kuolemasta ja siitä, etteivät valta ja rikkaudet koskaan yl...
