Särkyneet sanat × TAEKOOK

1. Oman puheensa vanki

Busanin kirkkaansinisellä taivaalla ajelehti verkalleen muutamia poutapilviä. Tuulenvire nostatti syvänvihreään veteen matalia aaltoja, jotka läiskähtelivät lempeästi huvijahtien ja kalastusveneiden kylkiin. Yhdeksännentoista kesänsä alusta nauttiva ruskeahiuksinen poika istui satamalaiturilla jalat ristissä ja tuijotti auringonvalossa kimmeltävälle ulapalle kameran linssin läpi. Hän tarkensi lähestyvään pieneen veneeseen ja nappasi kuvan ennen kuin kohotti kätensä tervehdykseen. Veneestä vastattiin nopealla kädenheilautuksella ja pian vaatimaton kalastusalus lipui omalle paikalleen laituriin.

Poika ripusti kameran kaulaansa ja nousi ylös. Samaan aikaan veneestä astui laiturille lyhyt lippalakkipäinen mies silmälasit nenällään.

"Ahti soi taas antejaan ihan mukavasti. Lähdetkö Taehyung iltatorille myymään?"

Taehyung pudisti päätään ja vilkaisi miestä hiukan ärtyneenä. Tämä tiesi vallan mainiosti, ettei hän pitänyt väenpaljoudesta eikä sosiaalisista kontakteista vieraiden ihmisten kanssa. Silti mies jaksoi harva se päivä kysyä samaa asiaa. Tavallaan Taehyung kuitenkin ymmärsi häntä, kyllä kai torikojulla yksin seisoskelu kävi ajan mittaan tylsäksi.

"No kyllähän minä sen arvasin, kunhan ajattelin kysäistä. Totta puhuen en ymmärrä, miksi halusit taas tulla mukaan Busaniin. Ethän sä edes tee täällä mitään järkevää, yksin saan merellekin lähteä", mies tuhahti esittäen närkästynyttä ja pukkasi Taehyungia leikkisästi olkavarteen.

Jo monta vuotta poika oli viettänyt kesät Busanissa sijaisisänsä mukana. Hän ei välittänyt kalastuksesta, mutta piti sitäkin enemmän merestä. Sisämaassa ei päässyt nauttimaan rantaan iskevistä suolaisista pärskeistä, raikkaasta tuoksusta ja iltaisin uneen tuudittavasta aaltojen kohinasta. Meressä vain oli sitä jotain. Taehyung rakasti maata laiturilla tai veneen kannella, kuunnella veden liplatusta ja katsella taivaankannella lipuvia pilvenlonkia. Hän rakasti haaveilla.

Taehyung vietti suuren osan vapaa-ajastaan haavemaailmassa. Hän unelmoi kaikesta ihanasta kuten hauskoista syntymäpäiväjuhlista, laulamisesta, tiiviistä ystäväporukasta ja komeasta poikaystävästä. Mutta yksi haave nousi aina ylitse muiden. Hän ei uskonut, että ilman sen toteutumista hän voisi koskaan toteuttaa muitakaan haaveitaan.

Taehyung halusi pystyä puhumaan kunnolla.

Toki hän osasi puhua, mutta ei oikein. Ei siten kuin olisi halunnut. Hän oli ollut vasta pieni poika, viisivuotias, kun lääkärit olivat todenneet hänellä selkeän häiriön puheen sujuvuudessa. Taehyung oli änkyttäjä.

Hän oli oppinut puhumaan melko myöhään ikätovereihinsa verrattuna. Taehyungin biologinen äiti ei ollut ollut tyytyväinen, tämä oli hävennyt kummallisesti jokeltavaa poikaansa, joka ei yrityksestä huolimatta meinannut saada äänteitä kohdalleen. Taehyung oli kovasti yrittänyt olla äidilleen mieliksi, hän todella yritti puhua oikein, mutta sai yrityksestään palkaksi vain huutoa ja haukkuja.

"Yrittäisit edes!"

"Etkö sinä ikinä opi puhumaan?!"

"Vajaaälyinen kakara!"

Ja mitä enemmän pojalle huudettiin, sitä kovemmin hän yritti. Hän yritti saada sanoja ulos, mutta ne takertuivat kurkkuun ja katkeilivat inhottavasti. Puheeseen alkoi tulla omituisia taukoja. Välillä Taehyung saattoi tietää tarkalleen, mitä halusi sanoa, mutta jostain syystä hän ei vain saanut sanottua sitä. Taehyung alkoi pelätä puhumista. Hänestä oli tullut oman puheensa vanki.

Poika oli otettu viisivuotiaana huostaan ja sijoitettu sijaisperheeseen, jossa hän oli elänyt tähän asti. Hän oli saavuttanut edellisenä talvena täysi-ikäisyyden, mutta perhe huolehti hänestä edelleen. Oli ollut puhetta jopa adoptiosta. Taehyungin sijaisvanhemmat olivat tehneet alusta asti selväksi, ettei pojan änkytys haitannut heitä eikä hänen tarvinnut sen vuoksi vältellä puhumista, mutta lapsuuden muistot eivät noin vain hävinneet hänen mielestään.