Särkyneet sanat × TAEKOOK

13. Sateessa

Ruskeat suortuvat soljuivat Jungkookin sormien välistä hitaasti, kun hän silitti syleilyssään itkevän pojan hiuksia. Nuoremmankin silmissä oli kyyneliä ja hän teki kaikkensa, etteivät ne putoaisi hänen poskilleen. Hänellä ei ollut ollut aavistustakaan, että Taehyungin lapsuus oli ollut niin rankka. Että poikaparan äiti oli kohdellut tätä kaikkea muuta rakastavasti ja kaikki ne vihantäyteiset katseet, sanat ja lyönnit vaikuttivat valtavasti Taehyungiin vielä yli kymmenen vuoden jälkeenkin. Eivät Jungkookinkaan kotiolot täydelliset olleet, mutta hän ei voinut käsittää, miten kukaan oli saattanut satuttaa pientä lasta niin kuin Taehyungia oli satutettu.

He olivat pitkään aivan hiljaa. Ruskeatukkaisen pojan nyyhkäykset olivat vaienneet, mutta tämä ei nostanut päätään Jungkookin rinnalta. Eikä Jungkook valittanut. Hänellä ei ollut kiire mihinkään, hän istuisi sinisävyisen tilkkutäkin peittämällä sängyllä vaikka koko loppupäivän halaamassa Taehyungia, jos tämä niin haluaisi. Hän halusi olla Taehyungille se turva ja lohtu, jonka poika olisi ansainnut syntymästään saakka.

Lopulta Jungkook lakkasi silittämästi vanhemman hiuksia, muttei irrottanut otettaan tästä vaan laski leukansa nojaamaan pojan päälakea vasten. 

"Kiitos, että sä kerroit", hän sanoi ääni käheänä pidätetystä itkusta. Taehyung ynähti hiljaa ja kohottautui sitten kunnolla istumaan irrottaen kätensä Jungkookin ympäriltä. Mustahiuksinen nuorukainen ei voinut olla tuntematta pientä pettymystä, sillä hän olisi mieluusti pitänyt toista käsivarsiensa suojassa pidempäänkin. Hän kuitenkin ymmärsi varsin hyvin, ettei Taehyung ollut kovinkaan tottunut kosketukseen ja muutenkin pojan kanssa oli oltava erityisen varovainen, ettei tämä ahdistuisi tai säikähtäisi. Jungkook ei missään tapauksessa haluaisi etääntyä Taehyungista nyt, kun vanhempi oli juuri alkanut jollain tasolla luottaa häneen.

Brunette pyyhki itkusta punoittavia silmiään paitansa kaulukseen eikä rohjennut katsoa Jungkookia silmiin. Häntä hävetti, että hän oli taas murtunut täysin tummatukan edessä. Samalla tavalla kuin rannalla hän oli jälleen takertunut poikaan kiinni, haudannut kasvonsa tämän rinnukseen ja itkenyt. Jungkook oli suhtautunut häneen paljon paremmin kuin hän oli edes uskaltanut toivoa, mutta silti häpeä punasi Taehyungin posket ja sai hänet painamaan katseensa heikosti vapiseviin käsiinsä. 

Hän ei halunnut vaikuttaa niin avuttomalta ihastuksensa seurassa, vaikka todellisuudessa hän oli juuri sellainen, avuton ja säälittävä. Hän pelkäsi ihmisiä niin, ettei kyennyt edes auttamaan isäänsä iltatorilla. Aina joutuessaan julkiselle paikalle hän väisteli katseita ja aneli mielessään, ettei kukaan vain sanoisi hänelle mitään tai mikä pahinta, pyytäisi häntä puhumaan. Ja kun hänen sitten oli pakko avata suunsa, hänestä tuntui kuin näkymättömät kädet puristuisivat hänen kaulansa ympärille uhaten kuristaa hänet siihen paikkaan.

Jo vuosikausia Taehyung oli tuntenut olevansa turvassa vain yksin tai perheensä seurassa. Häntä ahdistivat heidän kotiinsa tulevat vieraatkin. Kaikkein eniten hän pelkäsi itsensä kanssa samaa ikäluokkaa olevia poikia, joilta oli saanut suurimman osan pilkasta ja kiusaamisesta vuosien varrella. Ja nyt hänen vieressään istui Jungkook, vain hieman yli vuotta nuorempi poika, joka ei tehnyt elettäkään vahingoittaakseen häntä, vaan kohotti kätensä ja siirsi lempeästi silmille valuvia kutreja Taehyungin korvan taakse. Jungkook oli ensimmäinen uusi ihminen hyvin pitkään aikaan, jonka kanssa Taehyung tunsi olevansa turvassa.

Samaan aikaan hänet kuitenkin valtasi hämmennys. Hänestä oli ihanaa olla Jungkookin seurassa, hän ajatteli poikaa jatkuvasti ja iltaisin nukahti muistellen pieniä helliä kosketuksia, joiden ei ollut tarkoitus satuttaa, vaan lohduttaa. Mutta kaikki se sai Taehyungin miettimään, oliko hänen todellisuudentajunsa hämärtymässä. Oliko heidän ystävyytensä edes totta? Oliko se vain jotain typerää pilaa? Hänen mielessään kävi usein, että ehkä Jungkook oli liian hyvä ollakseen totta.