Ole hiljaa ja pidä mua kädestä

Luku 26 - Me kaksi ja muut

A/N: Äääh, vähän venähti taas tän kanssa! Mutta tässäpäs c: tosi ihanaa syksyä kaikille rakkaille lukijoille <3 ja hei tsemppiä kaikille kouluun ja töihin ja kaikkeen mitä ikinä elämässä just nyt teettekin!

*

Luku 26 – Me kaksi ja muut

Olohuoneessa paloi vielä himmeä lattialamppu, kun mä viimein palasin ulkoa takaisin sisälle. En ollut yhtään varma kauanko mä olin vaan istunut kuistilla, mutta oli oikeasti ehtinyt tulla tosi kylmä. Mun poskia pisteli ja ne oli varmaan ihan punaiset pakkasesta. Tumppi makoili lattialle levitetyllä patjalla peitto korvissa, selin muhun ja mä mietin, että nukkuikohan se jo.

"Nukutko sä?" mä kuiskasin hiljaa. Tumppi liikahti ja kääntyi sitten kyljelleen mua päin.

"En vielä", se vastasi äänessään unisuutta ja siristeli silmiään. "Pärjäätkö?"

Mä nyökyttelin ja yritin hymyä, vaikkei yhtään hymyilyttänyt. Mulla oli hirveä olo, mutta silti vähän rauhallisempi nyt, kun Joona oli täällä. Mä istuin sohvalle, johon Tumppi oli ajattelevaisesti levittänyt lakanan ja peiton, otin tyynyn syliini ja rypistin otsaani.

"Mä mietin vaan – tai siis, onks Joona tehny joskus ennenkin jotain tollasta?" kysyin nielaisten ja Tumppi kääntyi selälleen, vei kämmenen otsalleen. Se huokasi raskaasti ja katsoi sitten mua.

"On", se totesi hyvin lyhyesti, avaamatta asiaa sen isommin ja hieroi silmiään. "Hei, jutellaanko huomenna?" se sitten kysyi rauhallisesti. "Sun on varmaan parempi jutella Joonan kanssa näistä asioista ennemmin ku mun."

Mä ynähdin hiljaa. Kai se oli oikeassa. Mä en kuitenkaan ollut yhtään varma, miten mä osaisin jutella Joonalle yhtään mitään yhtään mistään. Tuntui jotenkin tosi vaikealta ihan ajatuksen tasollakin. Mulla oli vaan niin sekava olo. Jollain tavalla mua melkein pelotti huominen, mua pelotti kohdata Joona. Mä haroin kiharaa tukkaani ja lopulta nyökyttelin.

"Joo", lausahdin ja Tumppi hymyili vähän.

"Sun ois varmaan ihan hyvä kans nukkua", se sitten ohjeisti ja mä nyökyttelin uudelleen. Istuin vielä hetken aloillani, kunnes kurotin sammuttamaan himmeän jalkalampun. Riisuin itseni t-paidalle ja boksereille ja sujahdin lämpimän täkin alle. Mä tuijotin hetken kattoa, kunnes käänsin kasvoni lattialla makoilevaan poikaan.

"Hyvää yötä", sanoin hiljaa.

"Öitä Iivo."

Mä käännyin vatsalleni ja suljin silmäni. Musta oli kummallista olla täällä. Mä olin kuvitellut, etten mä enää koskaan tulisi tänne, Haapamäkeen Ainon luokse, mutta tässä mä kuitenkin makasin. Tuntui niin käsittämättömältä, että asiat olivat ajautuneet tähän pisteeseen. Mun ajatukset pyörivät Joonassa ja siinä, miten huonossa jamassa se oli ollut. Mä kelasin vaan, että miten se pystyi tekemään mitään tuollaista, miten se pystyi piikittämään itseensä huumeita, miten se pystyi vetämään itsensä ihan tarkoituksella noin sekaisin. Mua puistatti. Ja mua ahdisti, kun mä mietin sen seisovaa katsetta ja pistojälkiä sen käsivarressa.

Mun teki mieli nousta ja mennä Joonan huoneeseen ja tarkistaa, että se hengitti. Mua jotenkin huoletti aivan suunnattomasti, että sille sattuisi jotain, että se tyyliin lopettaisi hengittämisen tai muuta vastaavaa. Mun mieleen tuli vaan kauhukertomukset siitä, miten jotkut vetivät liikaa kamaa ja sitten niiden hengitys lamaantui niiden nukkuessa. Tai sitten ne kääntyivät unissaan selälleen ja oksensivat ja tukehtuivat omaan oksennukseensa. Mä mietin vaan, että entä jos Joonalle kävisi niin, eikä meistä kukaan olisi sen luona, kukaan ei olisi auttamassa.