Ole hiljaa ja pidä mua kädestä

Luku 18 - Ruusunpunaista ja siniviolettia

A/N: Enpä ees jaksa enää pahoitella, että mulla on kestäny uuden luvun kanssa, koska kaikki jo tietää, että mulla kestäääää 😭 no okei anteeksi! ❤️ jotenkin ollu aivan jäätävä kirjotusblokki ja itsekriittisyys päällä tän suhteen, niin on vähän hitaasti syntyny tekstiä, kun oon angsteissani kirjottanu samat kohdat monta kertaa uudestaan 😂

Aivan hullusti on tässä voteja ja kommentteja ja siis tää on vähän väliä keikkunu tuolla kärkikahinoissa romancen osalta, joten vautsivau, olen niin kiitollinen ja niin otettu <3 Sen enempää jaarittelematta, tässäpä uutta lukua c:

*

Luku 18 – Ruusunpunaista ja siniviolettia

Mä heräsin seuraavana aamuna mun ohimoita raivoisasti hakkaavaan päänsärkyyn. Hiljaa ja tuskastuneesti ynisten vedin peittoa korville, yritin paeta ikkunasta loistavia auringonsäteitä ja jatkaa uniani, mutta en enää kyennyt. Pää oli aivan hiton kipeä ja mun olo oli muutenkin aika pitkälti ihan kamala. Kun mä lopulta avasin silmäni, niin mä aluksi ihan vähän säpsähdin, kun mä tajusin, etten ollut kotona. Käännyin sikiöasennosta selälleni ja vein käden otsalleni.

Oikeasti aika järkyttävä olo.

Mä rypistin otsaani tuskaisena, suljin uudelleen silmäni ja hetken aikaa vaan hengittelin syvään. Eilinen ei muistunut mieleen kirkkaana, mutta hiljalleen mä muistin palasia ja niistä palasista mä sain mun mielessäni koottua jonkinlaisen hataran, utuisen kokonaisuuden.

Vaikka en mä varmaan olisi halunnut muistaa.

Mä kuitenkin muistin Miiron. Ja Joonan. Ja niiden pusun baarissa. Ja mun itkuraivarit ja Joonan ja mun riidan bussiasemalla. Sitä mä en muistanut, että miten mä olin tullut tänne. Tavallaan kai kuitenkin parempi näin, parempi olla täällä. Vaikka mua ahdisti ja suututti ja suretti ja mulla oli kamala ja pettynyt olo, niin siltikin oli varmaan parempi, että mä olin täällä, enkä ollut rymynnyt kotiin eilen siinä kunnossa. Nyt mä tosin halusin vaan kotiin, oman sänkyyn peiton alle. Hiljaa huokaisten vilkaisin sängyn toiselle puolelle ja totesin sen olevan tyhjä. Mä en tiennyt oliko Joona nukkunut siinä tai missä se ylipäänsä oli. En mä edes muistanut menneeni nukkumaan.

Miten helvetissä mä olin juonut itseni niin humalaan?

Makasin aloillani pienen ikuisuuden ja kun olin saanut itseni edes suurin piirtein kasaan, niin mä nousin istumaan sängynlaidalle. Mä olin mennyt nukkumaan vaatteet päällä ja olo oli nihkeä ja likainen ja mä halusin käydä suihkussa ja pestä hampaat ja laittaa puhtaat vaatteet päälle. Silmiä kirveli ja mua janotti ja suussa maistui ihan kamalalta. Hetkeksi mä hautasin kasvot käsiini ja istuin siinä sängynlaidalla vaan miettien eilistä. Mulla oli mennyt kyllä ihan hitosti yli eilen. Liika alkoholi teki musta juuri tuollaisen.

Tosin se tuntui aika merkityksettömältä, se mun pillittäminen ja sekoilu ja huutaminen. Eniten mun mieltä painoi se, mitä Miiron ja Joonan välillä oli tapahtunut siellä baarissa. Mä muistin ihan liian selvästi mitä olin nähnyt ja mun rinnan alla tuntui inhottava möykky, kun mä kelailin sitä mielessäni. Oli tosi raskas olo. Mua ahdisti ihan tajuttoman paljon. Ja mua pelotti, mua pelotti mitä mulle ja Joonalle tapahtui. Tai mitä meille tapahtuisi. Musta tuntui, että kaikki meni ihan päin helvettiä, oli mennyt varmaan siitä lähtien, kun Miiro oli tullut tänne.

Lopulta mä nousin ylös ja katsoin puhelintani, johon oli tullut yön aikana viestejä sekä Aksulta, Tumpilta että Sinnalta, joista jokainen kyseli, että mihin mä hävisin ja oliko kaikki jees. Mä en jaksanut vielä vastata niille mitään, vaan nakkasin luurin sängylle, riisuin t-paidan päällä olevan flanellipaidan ja hatarin askelin kävelin Joonan huoneesta olkkariin. Mä näytin varmaan ihan kuolemalta. Tuntui ainakin juuri siltä, niin kuin olisi noussut haudasta tai jotain vastaavaa. Joonaa ei näkynyt, vaan olohuone oli ihan hiljainen. Mä pysähdyin, kiedoin kädet ympärilleni ja tuijottelin huonetta vähän orvosti. Pöydällä oli jonkin verran tyhjiä tölkkejä ja pulloja, sipsipussi ja lähes tyhjä popparikulho. Mä mietin, että missähän Joona oli, kunnes sitten huomasin olohuoneen ikkunasta sen seisoskelevan pihalla. Se tuijotteli jonnekin tielle päin tupakkaa poltellen. Mä käänsin huokaisten katseeni ja päätin lopulta käydä suihkussa, koska ei kuitenkaan huvittanut mennä kotiin ihan pultsarin näköisenä, tai hajuisena. Äiti vielä luulisi, että mä olin ajautunut ihan rappiolle.