Luku 14 - Pois täältä

16.4K 599 761
                                    

A/N: Heippahei tässä uutta lukua!

Mulla on välillä tapana kirjotella kauheen pitkästi joistain asioista (ihan koulutehtävistä lähtien) ja mietin tossa, että toivottavasti tän kanssa ei oo käyny niin että alkaisin jaaritella liikaa ja kävis tylsäks tai alkais tulla liikaa toistoo. Tuli siis ihan spontaanisti vaan tälleen mieleen äsken 😂

mutta anyways, kiitos kaikille teille jotka luette! Ette vaan arvaakaan kuinka monesti teijän ihanat kommentit on mun päivän pelastanu, ootte kaikki ihan mahtavia tyyppejä, oikeesti kiitos niin paljon <3

*

Luku 14 – Pois täältä

"Sori Iivo, mä oon ehkä ollu vähän liian tyly sulle."

Me seisoskeltiin Aksun kanssa kävelykadulla hautausmaan edustalla. Mä en tiedä kauanko me lopulta oltiin seisty Ilonan haudalla, mutta melko kauan siinä oli mennyt. Tosin tilanne oli ehkä vaatinut sen. Ja Aksu, se oli varmaan tarvinnut sitä, eikä mulla todellakaan ollut kiire. Mä käänsin katseeni pidempään poikaan, joka vetäisi pipon vaaleiden hiustensa peitoksi.

"Ei se mitään", vakuuttelin ja hymyilin. Mä olin vaan helpottunut, tosi hiton helpottunut.

"Sä oot reilu jätkä", Aksu sanoi vilpittömästi. Mä työnsin kädet takin taskuihin ja kohautin hymyillen olkiani. Hemmetti, että mulla oli hyvä fiilis. Parempi kuin koko viikkona. Tuntui, niin kuin koko maailman paino olisi pudonnut olkapäiltä, kun me saatiin Aksun kanssa sovittua. Mä en ollut ikinä ollut kenenkään kaverin kanssa tällä tavalla välirikossa ja melkein yllätti, miten kovasti tuollainen oikeasti vaikutti muhun. Mulle oli aina ollut jotenkin tosi tärkeää, että musta pidettiin ja että mä tulin kaikkien kanssa toimeen. Ja niinhän mä suunnilleen tulinkin.

"Olit vissiin lenkillä?" Aksu kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen katsoen mun asuvalintaani. Mä nyökyttelin.

"Jep, niin ku näköjään säkin."

"Joo, pitäs vielä hölkätä kotiin", se tuumasi vetäen tumman ulkoilutakkinsa vetoketjua ylemmäs, kun tuuli puhalsi vasten. Mä kohotin kulmiani.

"Oikeesti? Teillehän on tästä tyyliin jotain sata kilsaa."

Aksu naurahti huvittuneena mun sanoilleni.

"Ei tarvii liiotella kuitenkaan", se vastasi. "Ei sinne oo matka eikä mikään."

"Sä oot hullu", mä mietin ja virnistin sitten.

"Ehkä."

Aksu vastasi mun virneeseen sellaisella hyvin aksumaisella hymyllä. Sellaisella ilmeikkäällä, joka sai sen silmät menemään sirriin ja silmäkulmiin muodostumaan hassuja naurunryppyjä. Aksulla oli juuri sellainen aidon iloinen, leikkisä hymy, joka sai tyttöjen polvet veteliksi. Ihan salettiin. Se oli taas oma hyväntuulinen itsensä ja mun oli vaikea olla hymyilemättä, kun se lopulta pukkasi mua toverillisesti kylkeen. Me jauhettiin jotain suhteellisen kevyttä vielä pieni tovi, kunnes paikallaan olo alkoi hytisyttää vähän liikaa.

"Onhan kaikki nyt okei meidän välillä?" mä kysyin vielä, kun me oltiin kävelty risteykseen, josta Aksu lähtisi kotiin päin.

"Joo", se nyökytteli ja mä hymyilin helpottuneena. Me katsottiin hetki toisiamme, kunnes Aksu levitti käsiään, antoi mulle kunnon äijähalin ja taputti veljellisesti selkään. Ehkä meidän pitäisi vielä palata tähän ja puhua asioista myöhemmin enemmän, mutta pääasia oli, että nyt kaikki oli jees. Aksu ei ollut mulle enää vihainen. Me sanottiin lopulta toisillemme heipat ja Aksu lähti napit korvillaan hölkkäämään kohti kotiaan, jonne oli oikeasti aika hitosti matkaa. Mä sen sijaan kävelin ihan rauhassa, yhtään kiirehtimättä, pimeää tähtitaivasta tuijotellen kotiin päin.

Ole hiljaa ja pidä mua kädestäWhere stories live. Discover now