Ole hiljaa ja pidä mua kädestä

Luku 24 - Maailman surullisin karhu

A/N: Toivottavasti mä en tiputtele näitä lukuja nyt jo vähän liian nopeesti! Mä tässä koitan vähän taas oikolukee noita aiempia lukuja ja saatan antaa osalle alkupään luvuista uudet nimet (koska jotenkin noi ekat luvut on nimetty tylsästi), älkää ihmetelkö c:

Te olette ihania ja annatte tosi paljon motivaatiota kirjottamiseen, love u all <3

*

Luku 24 – Maailman surullisin karhu

Mun ajatukset eivät olleet paljoakaan, tai käytännössä lainkaan selventyneet, kun me hetkeä myöhemmin asteltiin Tumpin kanssa sisälle meidän ulko-ovesta. Mä kelailin Joonaa, mä kelailin, miten hajalla se oli ollut, miten sillä oli ollut ihan punaiset silmät ja väsynyt olemus ja tosi surullinen katse. Olisiko mun kuitenkin pitänyt kuunnella sitä? Ansaitsisiko se sitä?

Mua suututti Miiro, mua suututti, kun se oli Joonan kanssa. Mua suututti, kun se oli tullut takaisin. Mua suututti, kun Joona hengasi sen kanssa, vietti aikaa, istui jossain vitun kirjaston portailla sen kanssa. Vaikka sen ei pitäisi antaa vaikuttaa, niin se vaikutti, hitto se vaikutti. Mä olin vaan enemmän hajalla, kun mä jouduin katsomaan niitä yhdessä.

Ja mua hämmensi Tumppi, ihan liikaa, mä en tiennyt, mitä mun olisi pitänyt ajatella siitä. Se ei oikeastaan puhunut mitään, ennen kuin me päästiin keittiöön ja alettiin purkaa kauppakassia. Silloin se sitten heitti jotain siitä, miten sillä oli ihan sairaan kova nälkä. Jotenkin se kuulosti Tumpin suusta kamalan teennäiseltä ja kankealta, jotenkin väkisin väännettyltä, niin kuin sen olisi pakko täyttää hiljaisuus jotenkin.

Me tyrkättiin lihapullat, nugetit ja ranskalaiset uuniin, ja istuttiin lopulta meidän olkkarin sohvalle. Jälki Tumpin takaraivossa ei onneksi vuotanut, mutta mä olin kyllä silti suunnattoman järkyttynyt, että Joona kävi siihen käsiksi. Ei sillä ollut mitään syytä käydä Tumpin kimppuun, ei yhtään mitään syytä, vaikka Tumppi olikin sanonut sille tylysti. Ne olivat kuitenkin ystäviä. Tai olivat ainakin olleet, enää mä en tiennyt.

Juuri tuollainen mua pelotti, juuri tuollainen impulsiivisuus Joonan käytöksessä pelotti. Mä toivoin, että se tajuaisi itsekin, ettei se oikeasti vaan voinut tehdä noin, käydä toisten kimppuun ajattelematta yhtään.

"Mitä mietit?"

Tumpin kysymys palautti mun ajatuksistani takaisin nykyhetkeen. Hätkähtäen käänsin katseeni vieressäni sohvalla istuvaan poikaan, joka kohotti aavistuksen kulmiaan. Se näytti vähän vähemmän kiusaantuneelta kuin aiemmin pihalla, nyt se sentään katsoi ihan normaalisti silmiin.

"En mä tiiä, kaikkee", ähkäisin kohauttaen olkiani. "Joonaa ehkä eniten", hymähdin hiljaa perään.

"Tuntu varmaan oikeesti pahalta nähdä sitä", Tumppi mietti ja mä laskin nyökytellen katseen käsiini.

"Niin", huokasin ja vilkaisin irokeesipäistä kundia. "Mä en voi uskoo, että se oikeesti kävi sun päälle, te ootte kuitenkin kavereita ja – hitto, just tollanen on tosi pelottavaa", puhuin ääni vähän kiihtyneempänä ja pyöritin päätäni.

"Niin, se tais säikähtää iteki", Tumppi vastasi katsahtaen mua ja hipaisi takaraivoaan. Mä nojasin hetken polviini ja tuijottelin lattiaa, koitin selvitellä ajatuksiani. Oli tosi uupunut olo taas, tuntui, että mä kävin ihan ylikierroksilla. Mä en edes tiennyt, että mikä tunne mun sisällä jylläsi päällimmäisenä – ahdistus, suru, kiukku, jonkinlainen levottomuus? Hitto, mä halusin vaan olla taas tavallinen, rento itseni. Mä halusin, että tämä paha olo menisi pois, ja mä olisin taas se iloinen Iivo, niin kuin aina ennenkin.

Huokaisten kohottauduin nojaamaan sohvan selkänojaan, ja siirsin lopulta katseeni Tumppiin. Mä en jaksanut jauhaa enää Joonasta, mä en vaan nyt jaksanut.