16.

216 26 6
                                    

Taittelin mekon sängylle ja lähdin ulos huoneesta. Astelin lattialla paljain jaloin ja katselin ympärilleni. En nähnyt Cainia. Kävelin portaat hiljaa alas ja kuulin huutoa.
Kävelin ääntä kohden ja näin Cainin puhumassa pieni esine korvallaan.
"Se on puhelin Alya...puhelin...,
-Ei! En tule huomenna! Löysin sielunkumppanini vasta enkä halua säikäyttää häntä sinulla. Cain huusi pieneen esineeseen, jota kutsuttiin puhelimeksi.
Astelin hieman lähemmäksi. Minne hän ei mennyt takiani? Olisin kyllä paljon rohkeampi jos emme olisi kahdestaan. Cain oli hetken hiljaa ja näin kuinka hän haisteli ilmaa. Sitten hän kääntyi nopeasti ympäri ja tuijotti minua virne kasvoillaan. Hän nosti puhelimen korvaltaan ja laski sen pöydälle. Sitten hän haisteli taas ilmaa ja juoksi luokseni, joka säikäytti minut pahasti. Cain halasi minua ja nuuski minua.
-Tuoksut hyvälle...hän kuiskasi.
Naurahdin ja lopetin halin. Cain näytti hieman pettyneeltä, mutta kokosi itsensä nopeasti.
-Minne et ole menossa huomenna? kysyin Cainilta.
-Ystäväni Ricky kysyi minua baariin kanssaan. Sanoin, että emme tule koska hän säikäyttäisi sinut. Cain selitti.
-Ei hän minua säikäytä. sanoin varmasti.
-Hän on aikamoinen playeri. Cain naurahti.
-Mikä on playeri? kysyin hämmentyneenä.
Cain oli hiljaa ja selvästikin piti nauruaan sisällään. Hän pian vakavoitui ja tajusi, että en oikeasti tiennyt.
-Ai...No...Ööh. Älä hätäile siitä. Cain sanoi vaivaantuneesti.
-Okei...sanoin hämmentyneenä.
Cain punastui ja ei selvästikkään tehnyt sitä usein.
-Mun puolesta voidaan mennä. Ois kiva tavata sun kavereita. sanoin anovasti.
-Noo, voin miettiä sitä. Cain sanoi ja käveli sohvalle johon hän istahti.
Kävelin Cainin perässä ja istuin hänen viereensä. Hän kääntyi katsomaan minua suoraan silmiin, joka sai jotakin sisälläni palamaan. Taas se tunne! Mikä se on! Ärgh!
"Rauhoitu nyt Alya!"
Huokaisin ja suljin silmäni. Minua väsytti. Ajattelin kaikkea. Henkiä, Araa sun muuta. Avasin silmäni, mutta en ollut enään Cainin vieressä. Olin taas henkien keskellä...Vahinko. Noh, kai voisin täälläkin olla. Suustani lensi tutusti jo ulos pallukka. Ararosa. Hän muuttui ketuksi ja kävelimme yhdessä.
-Mitä sun mielestä mun pitäis tehä? kysyin Aralta.
-Ai Cainin kanssa? Ara kysyi hämmentyneenä.
-Jep. vastasin tiiviisti.
Ara henkäisi syvään.
-Noh, en oikeen tiedä. En oo hirveen hyvä, mutta koitetaan olla mahollisimman paljon talosta ulkona. Se on hieno talo, mutta et varmaan halua olla kahestaan Cainin kanssa? Ara sanoi.
-Olet mahtava, tiedäthän sen? kysyin Aralta samalla nauraen.
Ara vain naurahti ja kuvitteli eteemme ison pehmeän tyynyn. Istahdin siihen ja Ara tuli makuulleen viereeni. Juttelimme hetken ihan kahdestaan ilman, että muut kuulevat keskustelumme. Pian kuitenkin eteemme tuli henki. Se sama pieni auringonkukka.
-Hei. sanoin varovasti.
-Teidän korkeutenne, sielunkumppaninne on vienyt teidät jonnekin. Siis fyysisesti. pieni auringonkukka sanoi.
Käänsin katseeni takaisin hyvin nopeasti Araan, joka näytti yhtä järkyttyneeltä kuin minäkin. Ara lensi pallukkana nopeasti sisälleni ja poksautin saman keltaisen ilmapallon. Avasin silmäni ja näin Cainin...ja jonkun toisen.
-Prinsessa? outo nainen kysyi.
-Mitä tapahtuu? kysyin heiltä ja katselin ympärilleni. Sairaala. Olin sairaalassa. Nainen oli pukeutunut valkoiseen kaavun tapaiseen asuun. Lääkäri.
-Sielunkumppaninne toi teidät tänne, et vastannut hänelle. nainen selitti.
-Aaa...Olin ajatuksissani. yritin selittää vakuuttavasti.
-Ahaa...nainen totesi epäilevästi.
Katsoin Cainia ja anelin häneltä käytännössä apua.
-Minä voin jutella hänelle. Cain sanoi ja saattoi lääkärin ulos.
Cain sulki oven ja kääntyi katsomaan minua huolestuneena.
-Mitä teit? hän kysyi huolestuneena.
-Juttelin Aralle. sanoin.
-Miksi et vastannut? hän kysyi.
"Ömm...Noh, sano vaan."
-En ollut henkisesti paikalla...sanoin hiljaa.
Cain tuijotti minua.
-Siis minähän osaan taikoa? Jumala? Tiedätkö? Olin henkien luona juttelemassa Aralle. kyselin.
-Jumala? Cain toisti.
Auts. Hän ei tainnut tietää siitä.
-Siis kun vanhempani kuningatar ja kuningas ovat jumalia. Minäkin olen jumala. kerroin.
Cain teki sellaisen ahaa ilmeen. En pitänyt siitä erityisesti, mutta se näytti hauskalta. Naurahdin hieman ja se sai Caininkin hymyilemään. Lääkäri tuli takaisin ovesta sisään.
-Prinsessa Alya, vanhempasi ovat etsineet sinua pitkään. Sinut on määrätty menemään takaisin linnaan ensimmäiselle sektorille. nainen sanoi.
Nyökkäsin tajuten, että he eivät olleet nähneet minua kuukauteen. Alex...mitäköhän hänkin tekee.
Halasin Cainia ja sanoin tälle heipat. Ara pomppi ilosta kun halasin Cainia.
Lähdin sairaalasta ulos ja kohtasin valtavat määrät kameroita. Ei, ei taas! Panikoin. Muutuin ketuksi ja lähdin juoksemaan. Toimittajat hämmästyivät minusta ja alkoivat räpsimään kunnolla kuvia. Juoksin lujempaa mitä olin koskaan juossut. Annoin Aralle vallan, sillä tämä osasi suunnistaa paremmin ja oli odottanut juoksemista pitkään. Juoksimme metsän halki, mutta sillä aikaa kun Ara juoksi minä päätin siirtyä henkien luokse. Metsä ympärilläni alkoi haihtua pois. Olin nyt henkien luona. Luokseni tuli heti ainakin viisi henkeä, jotka ensin kumarsivat ja sitten astuivat lähemmäs.
-Ei teidän minulle tarvitse kumartaa. sanoin hengille.
He kiittivät minua ja tarjosivat lahjoja joita en ottanut kuitenkaan vastaan. Leikin henkien kanssa vähän aikaa kunnes kuulin Aran.
"Alya, ollaan perillä. Tule takaisin."
Aran ääni oli kuiskaus päässäni. Sanoin heipat hengille ja lähdin. Ara oli tuonut meidät linnan lähelle. Emme olleet portilla, mutta olimme sen lähellä. Otin vallan. Kävelin kojun takaa,jossa olimme olleet pois kohti portteja. Muutuin ihmiseksi ennen porttia, jolloin vartijat tunnistivat minut ja ryntäsivät luokseni. He katsoivat, että olen kunnossa ja toivat minut sisälle. Kävelin valkoisessa mekossa ison käytävän keskellä punaisella matolla. Käytävän päässä oli kaksi valtaistuinta. Tai ainakin viimeksi oli. Nyt siinä oli neljä. Vanhempani istuivat penkeillä, mutta kaksi muuta olivat tyhjiä. Näin kuinka äitini itki. He nousivat ylös penkeistään ja juoksivat luokseni. Äitini halasi minua niin, että tuntui kun sieluni olisi litistetty ulos minusta.
-Missä olit kulta? äiti kysyi.
-Olin Varjomaailmassa. Sitten olin Alexin kotona, sen jälkeen minut siepattiin ja olin vankina viikon. Sen jälkeen sieppaajani poika paljastui sielunkumppanikseni ja hän vei minut kotiinsa, josta hän vei minut sairaalaan josta Ara toi meidät tänne. kerroin.
Isäni katsoi minua ensin vihaisena sitten surullisena ja lopuksi hämmentyneenä.
-Varjomaailma? Kidnappaus? Alex? Alexin isä? isäni toisti.
"Nauti selittämisestä. "
Ara nauroi päässäni.
-No tota...Mussa on selvästikkin vielä varjotaikaa, kaikki ei lähteny sillon 17 vuotta sitten ja nyt se on kehittyny. Ja no...Alex ei tavallaan oo mun sielunkumppani... sanoin hiljentäen loppua kohden.
-Mitä? äitini kysyi hämmentyneenä.
-Siis Alex jätti mut. Se hylkäs mut. Se kidnappaajan poika on mun sielunkumppani. totesin.
-Hetkinen. Alex hylkäsi sinut? äitini ihmetteli.
-Jep. Niin ja pääsin myös sinne henkien luokse. kerroin ylpeänä.
-Ai jaa! äiti hihkaisi innostuneena.
-No kukas se onnenpoika on? äiti uteli.
-No hän on itseasiassa myös ihmiskettu. Viimeinen lajiaan. Siis minua lukuunottamatta. Hänen nimensä on Cain. sanoin onnellisena.

Alya ||Ei jatkuWhere stories live. Discover now