Ro[n]y[a] ─ Leijonat

23. luku

Mä astuin kynnyksen yli saaden saman tien pari katsetta itseeni. Kahden sekunnin ajan mä olin varma siitä, että mut tultaisiin hakemaan pois, mutta kai jokainen näki, etten mä ollut tullut tänne pelaamaan. Jäällä oli meneillään joku selkkaus, josta mä en ollut erityisen kiinnostunut, eikä ollut kaikesta päätellen meidän valmentajakaan, joka keskittyi omiin laskelmiinsa. Kävelin aika suorilta – mitä nyt jouduin vähän säätämään – Jalosen luo katsomatta sitä kumminkaan silmiin, pysähdyin vain sen vierelle seuraten nyt avoimella mielenkiinnolla jään tapahtumia. Jonkin sortin käsirysy siellä oli meneillään, mutta tilanne oli jo lähes hallinnassa.

"No sehän meni hienosti", Jalonen tokaisi kaikella sarkasmilla, jonka vain sai mahtumaan yhteen lauseeseen.

Vaikka mä tiesin tehneeni ehkä itse virheen tullessani suoraan sen luo, mun täytyi silti vastata jotain vähättelevää sille: "Älä puhu mulle tai ne tajuaa sun tietäneen koko ajan mistä on kyse."

Jalonen naurahti. "Ne tietää jo."

Nyt mä katsoin sitä aidosti hämmentyneenä. "Mitä?" ähkäisin tajuamatta pitkään aikaan mitä hittoa mun pitäisi sanoa sille ja ehkä juuri siitä syystä mun seuraava kysymys olikin niin typerä: "Etkö sä edes yrittänyt kiistää?"

Jalonen ei kumminkaan tarttunut sen enempää mun kysymyksen naurettavuuteen, vaan sillä tuntui taas kerran olevan vastaus valmiina takataskussa vain odottamassa sopivaa hetkeä tulla käytetyksi. Se koko mies tuntui olevan kävelevä käsikirjoittaja, joka tunkisi omia valmiita lausahduksiaan sitä mukaa juonen sekaan, kun muiden päähenkilöiden ja sivuhenkilöiden peukaloima juonenkulku sen salli. "En, koska mä en häpeä mun ratkaisujani." Jalonen katsoi nyt suoraan muhun eikä se valehdellut mulle. "Häpeätkö sä?"

Se oli aika outo kysymys, mä tuumasin. Mietin pitkän aikaa mitä se oikein tarkoitti sillä. Varmaan että häpesinkö mä paljastumistani. Häpesinkö mä sitä, etten voinut enää piiloutua veljeni identiteetin taakse. Olisinko mä valmis pelaamaan itsenäni. Purin huultani. Musta tuntui, että Jalonen oli unohtanut sen oleellisimman asian, joten mun oli pakko sanoa se ääneen kuin muistuttaakseni sitä todellisuudesta: "Mä en voi pelata."

"Et voikaan." No totta kai se nyt sen verran tiesi. Teki mieli lyödä itseäni. "Mutta sä olet osa tätä joukkuetta. Sä tiedät sen itsekin. Tiesit jo siinä vaiheessa, kun jätit ton paidan päälle." Mun sormet kävi huomaamattani paitani kauluksella. "Joten sun pitää saada tää joukkue jaloilleen."

Kohotin kulmiani. "Eikö se ole vähän niin kuin sun hommasi?" Jalonen naurahti ja tajusin, ettei se aikoisi vastata. Loppujen lopuksi ehkä mä olin ensisijaisesti itse se, joka oli aiheuttanut tän hetkisen kaaoksen. Ehkä mulla oli velvollisuus korjata se sotku. Mutta jos mulla oli vain minkäänlainen mahdollisuus päästä tästä kuin koira veräjästä, totta kai mä aioin yrittää: "Enkä mä sitä paitsi usko, että mä saisin olla edes täällä."

Jalonen kohautti olkapäitään. "Et kai. No tulkoon hakemaan pois. Toisen erän päättyessä sulla on mahdollisuutesi." Okei, siihen ei ollut enää mahdollista väittää vastaan. "Käytä se hyvin." Venäjä oli karannut kahden maalin johtoon. Suomen peli oli sekaisin. Musta tuntui, että se oli mun syy. Mä olin hämmentänyt peliä ihan liikaa. Toinen erä päättyi Venäjän johtoasemaan, vaikka Suomi onnistuikin kaventamaan yhdellä maalilla juuri ennen erän päättymistä. Mä halusin ajatella, että siitä oli ihan hyvä lähteä liikkeelle. Sanoa vain, että katsokaa nyt jätkät, te onnistuitte jo melkein saamaan ne kiinni, ei vaadi enää edes paljoa päästä tasoihin ja sen jälkeen kaikki ovet ovat avoinna menestykseen.

•

Mä jäin hallin puolelle muiden siirtyessä pukukoppeihin ja hain sanojani. Mä en tiennyt mitä mun olisi ensisijaisesti pitänyt sanoa, mutta seurasin valmentajaa suljettujen seinien tuolle puolen toivoen parasta. Lähinnä mä toivoin, että oikeat sanat hakisivat itsestään muodon mun suussa ja vain soljuisivat ulos sitä mukaa kun aukoisin suutani. Niissä sanoissa saisi olla myös järkeä ja niiden olisi toivottavaa ratkaista koko ongelma ilman, että mun tarvitsisi kauheasti itse ponnistella sen eteen.