Ro[n]y[a] ─ Leijonat

3. luku

Jesse liittyi seuraan vasta loppuillasta ja sai meidät havahtumaan siihen faktaan, että me oltiin istuttu siellä tunteja, vain juttelemassa kaikesta typerästä ja turhastakin, vaikka mikään aihe sen kanssa ei tuntunut turhalta. Mä olin puhunut veljistäni, kertonut siitä miten paljon ne merkitsi mulle ja miten paljon mä ikävöin niitä täällä ollessani, vaikka se ikävä oli aina korjattavissa yhdellä puhelulla. Ei se kumminkaan ollut sama asia kuin nähdä ne oikeasti kasvotusten.

Mä olin puhunut siitä, miten olin tavannut ensikerran Jalosen, vaikka jätinkin monta yksityiskohtaa pois. Se oli ollut mulle tavallaan kotiottelu, oman kotipaikkakunnan jäähallissa ja herra päävalmentaja oli tullut paikalle mulle tuntemattomasta syystä, varmaan joku sille tutuista junnuista oli pelannut siihen aikaan meidän vastustajajoukkueessa. Matsin jälkeen se oli halunnut puristaa mun kättä ja sanoa, että musta tulisi vielä jotain suurta, jos pysyisin jäällä ja treenaisin ahkerasti. Mä muistin sen päivän vielä nytkin, en ollut koskaan ollut niin ylpeä henkilökohtaisesta suorituksestani kuin silloin kun itse Jukka Jalonen oli tullut sanomaan mulle, että olin pelannut kovan tason suorituksen. Silloin se ei ollut edes tiennyt mun olevan muija. Se oli ollut ilta, jolloin mun broidi oli tullut kuumeen ja saanut idean pistää mut paikkaamaan itseään. Ei meidän eroa edes huomannut jäällä, vaikka oon myöhemmin sanonutkin sille, että sillä on jotenkin rauhallisemmat otteet kiekosta, mulla on aina vähän tulenpalava kiire. Roy oli todennut, että vain systeri voi huomata jotain tuollaista ja että ainakin se meni kaikille ihan täydestä. Sitä se oli muistuttanut silloinkin, kun mä olin epäillyt, voinko mä koskaan päästä täällä ekaa ottelua pidemmälle paljastumatta.

Saatoin ylpeänä sanoa, että olin pitänyt lupaukseni ja kieltäytynyt kaikista sen tarjoamista juomista. Pululla ei ollut itselläkään tapana juoda välipäivinä paljoa, ainakaan mun seurassa koska se tiesi mun suhtautumisen kännäämisen näinä aikoina, kun meidän piti olla parhaimmillamme päivästä toiseen. Totta puhuen, mä en olisi jaksanut raahata sitä takaisin hotellille. Vaikka en mä sitä olisi koskaan myöntänyt ääneen. Jessekin oli ottanut vain yhden tuopin liityttyään meidän seuraan, mutta haki uuden siinä vaiheessa, kun me alettiin ruotia tulevan pelin vastustajia. Pulu sanoi mulle jotain meidän jäädessä taas kahden kesken. En kuullut mitä, joten päätin vain ignoorata sen, mutta kun se vain tuijotti mua tiiviisti, tajusin sen olleen ehkä kysymys. "Sori, mitä?"

"Sun hiukset näkyy."

Meni hetki ennen kuin vein käteni korvalleni ja vilkaisten nopeasti tiskin suuntaan, työnsin hiukset peruukin alle. En kohdannut sen katsetta edes silloin kun toinen sankari palasi takaisin antaen kaverinsakin ottaa hörpyn juomastaan. Pulu yritti koko ajan saada mun katseen kiinni. Tekstasin broidin kanssa, joten mulla oli ihan todellinenkin syy jättää se huomioimatta.

• 

Tunnelma oli sen yhden lauseen jälkeen viilentynyt kuin kertaiskusta, eikä mennyt kauaa kun me erottiin toisistamme, Jesse lähti käymään vielä kaupassa siinä toivossa, että joku kioski olisi auki ja me suunnattiin hiljaisina takaisin hotellille, mä koko ajan kolme askelta sitä edellä.

Siinä missä se ei ollut kuin korkeintaan vähän hiprakassa, musta tuntui samalta kuin olisin kännännyt kolme viikkoa putkeen ja toipuisin parasta aikaa vuosituhannen krapulasta. Se ihan totta oli tiennyt kaiken jo silloin kun me oltiin puhuttu mun veljen puhelusta. Mutta nytkään se ei sanonut mulle mitään, meni vain sängylleen ja korjattuaan tyynyään, huokaisi kääntäen sitten katseensa muhun jääden katsomaan mua nyt pidemmäksi aikaa kuin koko sinä iltana.

"Miksi sä käytät tota?" Se taputti kädellään omaa päätään enkä mä voinut mitään sille, että näytin varmaan ihan idiootilta tuijottaessani sitä suu raollaan. Eikö se vielä ollut tajunnut? Ei mutta sen täytyi olla pahemmin sekaisin kuin mä tajusinkaan, en mä mitään muuta selitystä keksinyt, koska eikö sen pitänyt olla itsestään selvää? Jos se oli kerran selvittänyt näinkin paljon musta, sen oli pakko kyllä vähintään arvata loput. Tajusin yhtäkkiä, että voisin vielä selvitä tästä. "Muuten vaan", mutisin vähän välttelevästi yrittäen keksiä jotain läpimenevää selitystä, jolla saada tilanne tasaantumaan.