Ro[n]y[a] ─ Leijonat

18. luku

Temen POV

Se oli suloinen nukkuessaan. Mua olisi varmaan ärsyttänyt kaikki tää, ellen mä olisi ollut niin puulla päähän lyöty. Että se osasi kiusata. Hieraisin silmiäni. Että se osasi.

Mä en alkuun edes kuullut sitä ääntä ja silloinkin kun kuulin, kuvittelin sen tulevan toisesta huoneesta, koska mitä mä tiesin, meidän naapurissa taisi asua Leppä ja sillä oli kauhea puhelinaddiktio. Joten se, että viestiäänet kuuluisivat mun sänkyyn, ei olisi ollut mikään ihme. Mutta se ääni tuli jonkun toisen puhelimesta kuin mun tai Lepän. Mä olin oppinut tuntemaan sen kaikki eri soittoäänet.

Nousin hiljaa sängystä kompuroiden kenkiini ja otin puhelimen laukun pohjalta. Ei mun tarvinnut kuin kaksi kertaa yrittää avata se näppäinlukosta, koska olin nähnyt salasanan niin monta kertaa. Ne viestit tuli sen broidilta, joka viimeisistä viesteistä päätellen oli kuolemassa huoleen. Joten vaikka mä tiesin tekeväni varmaan pahankin virheen, päätin vastata sille.

Minä: Ro on ihan ok. Se joi vähän liikaa, mut sillä on kaikki hyvin.

Mä en joutunut odottamaan vastausta pitkään vaan se tuli aggressiivisena:

Roy Orbison: KUKA SÄ OLET JA MITÄ SÄ OLET TEHNYT MUN SISKOLLE

Virnistin itsekseni.

Minä: Pulu täs.

Roy Orbison: Ja miksi vitussa sulla on sen puhelin?

Minä: Sä pistit koko ajan viestiä, joten aattelin, että oot varmaan huolissasi. Sä olisit kohta soittanut poliisin ja usuttanut sen mun perään. Ottaen huomioon miten paljon sä luotat muhun.

Roy Orbison: Siinä sä oot kyllä oikeassa, että ensimmäisenä mä olisin syyttänyt sua. Mä luotan suhun yhtä paljon kuin ruotsalaiseen tuomariin. Mä en ymmärrä mitä hittoa se näkee sussa.

Minä: Kuka?

Roy Orbison: No kukahan?

Minä: Miten niin mitä se näkee mussa?

Roy Orbison: Noni, lypsä nyt vielä. En mä tiedä mutta oon mä ennenkin nähnyt sen ihastuneena.

Mä tuijotin näyttöä varmaan viisi minuuttia tietämättä pitäisikö mun teeskennellä, etten ollut koskaan nähnyt sitä viestiä.

Minä: Mä varmaan menen nukkumaan mutta tosiaan, sillä on kaikki ok. Säkin voit nukkua yösi rauhassa. Mä en anna sille tapahtua mitään.

Roy Orbison: Jos ton jälkimmäisen piti helpottaa mun oloa, niin arvioit tilanteen harvinaisen väärin.

Minä: Ei sen ollut tarkoituskaan.

Roy Orbison: NYT VITTU!

Roy Orbison: PAINU VITTUUN MUN SISKON LUOTA!!

Roy Orbison: ET KEHTAA OLLA VASTAAMATTA MULLE. PULU SAATANA. JOS SÄ TEET SILLE JOTAIN MÄ VANNON TAPPAVANI SUT OMIN KÄSIN, PILKKOVANI SUT PALOIKSI JA SYÖTTÄVÄNI SUN ALAOSAN RUOTSALAISILLE JA YLÄOSAN VENÄLÄISILLE. JA PÄÄN MÄ JÄTÄN POTKUPALLOKSI SEURAAVAAN LÄTKÄMATSIIN. VOIT OLLA VARMA, ETTÄ MÄ OON EKANA LIPPUJONOSSA JA VARAAN ETURIVIN PAIKAT.

Roy Orbison: PULU HELVETTI.

Se oli viimeinen viesti minkä mä siltä luin ja tyydyin vain sulkemaan puhelimen näytön, heittämään sen laukun pohjalle, eikä mulle tullut mieleenkään yrittää poistaa niitä viestejä, koska fakta oli, etten mä nähnyt niissä mitään sellaista mitä Ro ei saisi lukea aamulla. Tietty mun moraali ei ollut korkeimmillani, mutta pitikö sen aina olla.

Naurahdin hiljaa itsekseni, pyyhkäisin hymyn huuliltani. Musta tuntui, että mä tulisin sen veljen kanssa vielä ihan hyvin toimeen. Seuraavassa elämässä nyt viimeistään. Vaikka jos se oli yhtään siskoonsa tullut niin se vihaisi mua varmaan vielä silloinkin, kun me synnyttäisiin uudelleen jossain eläinmuodossa, mä leijonana ja se jonain vähän säälittävämpänä, kuten kesyhiirenä. Silti se räyhäisi isommalleen, koska se oli jo edellisessä elämässä vihannut mua. Mutta silloin mä olisin se joka käyttäisi sen päätä potkupallona.

/ Heti alkuun suuri kiitos teille ♥ Oon kirjoittanut tän luvun jo jokin aika sitten ja muistan vaan, että tota viestiketjua oli hauska kirjoittaa ja teksti syntyi luontevasti. Roy on yksi mun lempparihahmoista, vaikka se melko vähän esillä onkin.

Ja hei ihanaa, kesä on ehkä täällä! Sen lisäksi on aika käsittämätöntä, että enää viikko mun valmistujaisiin. En voisi olla onnellisempi tällä hetkellä. Elämä hymyilee ja mä hymyilen sille takaisin. Toivottavasti teillekin kuuluu hyvää. Ja toivottavasti piditte tästä osasta. Seuraavaan kertaan!