Ro[n]y[a] ─ Leijonat

20. luku

Luultavasti oli, jollei ihan itsestään selvää niin ainakin arvattavissa, että meidän välillä oli tapahtunut jotain. Tuntui, että tällä kertaa ne ei katsonut meitä sillä tavalla vain sen takia, että aavistelivat jotain vaan koska ne tällä kertaa tiesivät. 'Jotain', mä toistin mielessäni. Vitun 'jotain', se oli ollut mulle paljon enemmän kuin 'jotain'.

Muhun sattui joka kerta vähän enemmän vilkaistessani siihen. Se johtui varmaan siitä, että siinä missä mä en osannut esittää kaiken olevan kuin ennen, Teme teki palkitsemisen arvoisen näyttelijäsuorituksen. Joka kerta kun mä yritin tavoittaa sen katseen, se oli kuin mä olisin ollut pelkkää ilmaa. Ja vaikka mä tiesin tilanteen vaativan sen kohtelun, musta tuntui ennen kaikkea äärettömän ristiriitaiselta ja ontolta, kun niiden kaikkien hellien katseiden ja kosketusten, sen kauniin hetken jälkeen, mitään ei ollut enää jäljellä. Se tuntui pelkältä muistolta, joka hautautuisi muiden sekaan ja unohtuisi johonkin turhaan lokerikkoon loppuelämän ajaksi. Niin kuin mä en olisi ollut yhtään sen ihmeellisempi kuin moni edellisistäkään.

Vaikka mä tiesin, että mä olin sille tärkeä, koska jos en olisi ollut, se olisi ottanut mut eilen välittämättä siitä faktasta, etten mä ollut ehkä kykeneväinen tekemään itse päätöksiä. Sellaisia päätöksiä, joita en katuisi aamulla. Jos se ei olisi välittänyt musta tippaakaan, se olisi ottanut sen mikä olisi saanut silloin kun olisi saanut. Se olisi käyttänyt mua hyväksi tilaisuuden tullessa, mutta se ei ollut tehnyt niin. Tietenkään. Teme ei ikinä olisi tehnyt mulle niin. Mä tiesin aika monta muuta, jotka olisi toimineet päinvastoin samanlaisessa tilanteessa.

Laskin mielessäni minuutteja ja sekunteja pääsemättä kumminkaan mihinkään järkevään lukuun. Se peli alkaisi sitten kun alkaisi. Joku oli saattanut sanoa siitä, valmentaja esimerkiksi mutta hävettävää myöntää, mun ajatukset oli aika lailla muualla kuin tulevassa pelissä, vaikka mä sinänsä luottavaisin mielin olinkin. Mulla oli sellainen fiilis, että voisin oikeasti onnistua. Mä tiesin myös, että mun oli pakko onnistua jos me mielittäisiin jatkaa pelaamista itse kultapokaalista.

Jesse vilkuili mua ja mä tosissani odotin koska se kysyisi mitä meidän kahden välillä oli tapahtunut. Koska kaikkihan sen näki. "Mun täytyy ihan kysyä", Jesse aloitti, "naitteko te?"

No, mä totesin, tätä oli osattu jo odottaa. Niin kuin me oltaisiin tehty ennalta sovittu päätös siitä kumpi vastaa kysyttäessä, mä pysyin vaiti antaen Temen kuitata kysymyksen. "Mä en ole homo."

Jesse vilkaisi mua. "Ja sä et aio sanoa mitään?"

"Kuten?" Join vesipullosta hermostuneen oloisena.

"Kuten, että säkään et ole tai jotain vastaavaa. Myötäilyä."

Jos mä vaan kertoisin totuuden mun veljestä, kaikki olisi siltä osin okei. "Bi." Teme kohotti kulmiaan kuin kysyäkseen really, tämäkö auttaa meitä yhtään enempää. Oikeastaan ainut syy miksi mä en henkilökohtaisesti halunnut julistaa seksielämääni ääneen oli se, että vaikka mun broidi pystyisi kyllä harrastamaan seksiä miehen kanssa, kuten ilmeisesti mäkin, niin mä tiesin sen verran, ettei Teme ollut myöntämässä ihan heti mitään mikä millään tavalla vaarantaisi sen maineen naistenkaatajana.

Jessen silmät levisi ymmärryksestä. "Eli sä olisit voinut..." Ehkä oli ihan hyvä, että se keskustelu jäi siihen, vaikka vielä meidän kävellessä jäälle, Teme puristi mun rannetta. Se ei katsonut takaisin muhun vilkaistessani sitä, mutta mä tunsin sen kosketuksen ja se riitti. Kun se päästi irti musta, mun olisi tehnyt mieli tarttua sen käteen uudestaan, vetää se lähelleni ja pitää omanani siinä kaikkien edessä. Mutta kaikkea ei saanut tehdä, oli olemassa sellainen käsite kuin rajat.

•

Silti siinä pelissä oli jotain erilaista, ne katseet, joita jäällä ei peitelty samalla tavalla kuin pukuhuoneissa ja ihmisten keskellä. Vaikka me oltiin kumpikin niin syvällä pelissä, että hädin tuskin muistettiin pelaavamme samassa joukkueessa tai edes samalla puolella, silti aina välillä tuli niitä hetkiä, jolloin meidän katseet kohtasivat mun hakiessa sopivaa paikkaa tai kun kompuroin laitaa vasten. Joka ikinen kerta, kun mä purin tuskissani huultani, mä näin sen olemuksesta saman huolen mikä meidän valmentajasta heijastui, kun mä poistuin jäältä. Mutta Jalosellakaan ei ollut mitään sanottavaa meistä kahdesta, mikä oikeastaan yllätti mut. Se oli vain huolissaan siitä, miten mä jaksoin. Edelliset ruhjeet tekivät kipeää, niin kuin vanhoja haavoja olisi revitty auki. Niin kuin vastustajalle olisi osoitettu kartasta missä kohtaa mun vartaloa oli kipeimmät kohdat. Mutta en mä siihen kaatunut, kipuun, mä olin vahvempi, mä en antanut periksi.