Pimeyden kahleissa

Ensimmäinen osa -kohti tuntematonta-

Oli vuosi 1621. Istuin vankisellin kovalla ja kylmällä lattialla. Tunsin kuinka koleus pisteli kehoni läpi kuin tikarit. Yritin epätoivoisesti etsiä jotakin millä voisin tiirikoida lukon. Kauhoin tärisevillä käsilläni pölyistä maata yrittäen löytää jotain terävää. En nähnyt pimeässä kunnolla. Yritin kurotella pieniin koloihin joita oli muodostunut vuosien varrella sellin seinämiin. Lopulta löysin terävän kiven ja ajattelin kokeilla onneani. Aloin heti töihin. Minulla ei olisi enää paljon aikaa jäljellä, ennen teloitustani. Ihmiset pitivät minua noitana ja jokainen noita tulisi polttaa roviolla. Kääntelin ja vääntelin kiven terävää kulmaa yrittäen saada lukon aukeamaan. Pitkän yrityksen jälkeen sain lopulta tiirikoitua lukon. Avasin sellin oven varovasti ja lähdin juoksemaan niin kovaa kuin pystyin.  Kotini ei ollut kovin kaukana joten pelkäsin vartijoiden löytävän minut. 

Päästyäni kotiin äitini ryntäsi halaamaan minua. "Olin juuri tulossa pelastamaan sinua. Mutta onneksi pääsit itsekin pois". Hän sanoi huojentuneena ja otti minut tiukkaan otteeseen . Tunsin kuinka hänen sydämensä pamppaili rinnassaan. Äitini tekisi mitä vain vuokseni, välillä minun oli vaikea uskoa että en ollut hänelle mitään sukua.  "Äiti, ne haluavat polttaa minut roviolla " Sanoin ääni väristen ja tunsin kyyneleen tipahtavan poskelleni. "Tiedän kulta, siksi sinun täytyy lähteä. Sinun ei ole enää turvallista elää täällä." Äitini sanoi surullisena. Katsoin häntä kummastuneena. "Mutta äiti, en voi jättää sinua. En tekisi mitään ilman sinua" nyyhkytin. "Sinä pärjäät kulta, ilman minuakin. Sinun on pakko. Kuuntele nyt tarkkaan. Ota tämä, heitä se maahan ja se vie sinut biologisen äitisi luo. Tiedän että sinulla on varmasti paljon kysyttävää, mutta sinun täytyy vain toimia. Aikaa ei ole paljoa jäljellä." Hän sanoi ja ojensi minulle smaragdin.

Äitini oli pienenä kertonut biologisesta äidistäni, mutta en ollut ikinä oikein täysin uskonut kaikkea mitä hän kertoi. En nimittäin usko noituuteen enkä toisiin maailmoihin. Sieltä hän väittää biologisen äitini tulleen.  "Rose, sinun täytyy luottaa minuun. Smaragdia voi käyttää vain yksi, joten en voi tulla mukaasi. Lähde, ennen kuin sinut löydetään!" Äitini sanoi surullisena. Olin hyvin hämilläni mutta minun täytyi vain luottaa äitiini. Näin hänen silmistään että hän oli hyvin tosissaan. Halasin häntä pitkään hyvästeiksi. "Tiedän että tulet pärjäämään". Hän sanoi. Tunsin kuumien kyynelten alkavan virrata poskiani pitkin. "Hyvästi äiti."  Sanoin. Kuulin jo ulkoa ihmisten ääniä. Kylä oli pieni joten ei voinut piileskellä kauaa. "Rose, mene!" Äitini huusi. Lähdin juoksemaan talosta ja huomasin jo vartijoiden olevan perässäni. Pitelin smaragdia käsissäni. Vaikka en uskonutkaan taikuuteen, minun oli silti pakko tehdä mitä äiti käski. Se oli ainoa keino selvitä hengissä.

Heitin smaragdin maahan ja yhtäkkiä jokin suuri voima nielaisi minut mukaansa. Kaikki oli hyvin sekavaa, päässäni pyöri lujaa. Tuntui kuin sisuskaluni olisivat repeytyneet ulos kehostani. Yhtäkkiä pyörintä loppui ja tipahdin maahan. Katsoin ympärilleni hämmästyneenä. Maisemat olivat yhtäkkiä aivan erilaiset. Suorastaan satumaiset. Edessäni oli lumoavan kaunis linna, puut olivat kukallisia ja valtavan kokoisia. Taivaalla lenteli hyvin erikoisen näköisiä lintuja. Minun oli vaikea uskoa paikkaa todeksi. Varsinkin nähtyäni yksisarvisen metsän reunassa. Hieraisin silmiäni. Mutta ei, totta se oli. Siinä se mutusteli ruohoa minua hämmästellen. Lähdin kävelemään kohti linnaa. Ehkä näkisin täällä jonkun jolle puhua. Biologisen äitini kenties.  Ehkä äitini oli sittenkin puhunut totta. Ehkä taikuutta onkin olemassa. Tai sitten kaikki tämä oli vain jotain outoa unta. Tai ehkä saatoin jopa olla kuollut? Pudistelin ajatukset mielestäni ja jatkoin matkaani varovasti astellen kohti tuntematonta.