Pimeyden kahleissa

12. Osa "unohdettu kaupunki"

Kävelimme muhkuraista kivitietä kohti lohikäärmevuoren huippua. Vuori oli kaukana, ja sinne oli hyvin vaikea kävellä. Tunsin maitohapot jaloissani, mutta siitä huolimatta jatkoin reippaasti eteenpäin. Huomasin Zacin katselevan minua huvittuneena. "Mikä on?" Kysyin hölmistyneenä huomatessani hänet. "Näytät vain niin vakavalta. Onko kaikki okei?" Hän kysyi ja tuli lähemmäksi minua. "No ei tämä kauhean hauskaa ole...kävellä kohti lohikäärmeluolaa...olen muutenkin niin väsynyt." Sanoin. Tunsin yhtäkkiä Zacin huulet omillani. "Antoiko tuo energiaa?" Hän kysyi suudelman päädyttyä. Nyökkäsin huvittuneena hänelle vastaukseksi. En edes viitsinyt katsoa muiden reaktiota äsköiseen, vaan jatkoin päättäväisesti kohti vuoren huippua. Edessämme näkyi pitkä kapea kiemurteleva tie. "Tuo on kyllä kaikkea muuta kuin turvallinen..." Trina sanoi. "Älä muuta sano." Matt sanoi hiljaa katsellen tietä. Raskas, mutta turvallinen polkumme oli vaihtumassa vaaralliseksi, kapeaksi tieksi, joka jatkui aivan vuoren huipulle asti. "Yritetään kaikki kulkea mahdollisimman lähellä kallion seinämää!" Sanoin ja lähdin kävelemään kohti tietä. Se oli vain muutaman metrin leveynen. Katsoin alas, ja näin varmaan yli sadan metrin pudotuksen. Minua alkoi huippaa mutta sain otettua tukea Hannahista. "Älä tipu" hän naurahti. Jonkin aikaa käveltyämme näin mustien pilvien lähestyvän meitä. "Voi ei, katsokaa noita pilviä!" Sanoin ja huomasin muiden huolestuneet katseet. "Yritetään mennä mahdollisimman reippaasti, ehkä kerkeämme ennenkuin myrsky tulee päällemme!" Hannah sanoi. Emme kerenneet kovin pitkälle kunnes tunsin jo sadepisarat niskassani. "Nyt se sitten alkaa..." Seth sanoi laittaen huppunsa päähän.

Kovensimme vauhtiamme mutta kuulin jo ukkosen jylinän hyvin lähellä. Sade koveni kovenemistaan, ja tunsin kylmien pisaroiden lyövän kasvojani. "Rose, pysähdy!" Matt huusi ja pysäytti minut äkkiä. Edessämme näkyi noin metrin leveynen tie. Yli puolet tiestä oli murskaantunut, ja näin kuinka kiviä putoili tien reunalta. "Miten ihmeessä pääsemme tuosta?" Trina kysyi kulmat kurtussa. "Hmm, pitää vain mennä hyvin varovasti, eikai ole muutakaan vaihtoehtoa" Zac sanoi. "Okei. Voin mennä ensin." Sanoin ja siirryin jopa vieläkin vaarallisemmalle polulle. Tärisin kauttaaltani kävellessäni eteenpäin. Tie tuntui kokoajan vain kapenevan ja kapenevan. Ukkonen jylisi voimmaakaasti ja salamat välkkyivät taivaalla. Olin sateesta jo aivan litimärkä, mutta sille ei voinut enää mitään.

Yhtäkkiä kuulin ukkosen aivan päälläni. Säikähdin hieman ja astuin vahingossa sivummalle. Tunsin maan pettävän allani ja pian olinkin jo ilmassa tippumassa kovaa vauhtia kohti maata. "Ei, Rose!" Kuulin ystävieni huutavan. He eivät pystyneet tehdä mitään, enkä minäkään. Oliko tämä nyt tässä, olinko tosiaan jo näin lähellä kuolemaa? Suljin silmäni ja valmistauduin pahimpaan. Mutta yhtäkkiä pysähdyin. Avasin silmäni ja näin leijuvani ilmassa. Tunsin käsissäni jotakin outoa. Voimakkaan tunteen. Sitten tajusin, olin saanut vihdoin noituuteni! Hymy nousi huulilleni ja annoin taikuuteni viedä minut takaisin ylös. Näin muiden häkeltyneet ilmeet huomatessaan minut. Laskeuduin maahan ja kaikki ryntäsivät halaamaan minua. "Taisin saada viimein noituuteni" sanoin naurahdellen. "Niimpä tietenkin! Olet noita niinkuin äitisikin." Natalie iloitsi. Jatkoimme matkaamme ja tie alkoi taas levenemään. Vieressämme näkyi pieni luola. "Yövytäänkö tuolla?" Kysyin. "Todellakin" Hannah sanoi väsyneen kuuloisena ja marssi suoraan luolaan heittäen reppunsa maahan. Istahdin maahan ja teimme yhdessä nuotion. Lämmittelin kylmiä käsiäni tulen edessä. Vaihdoin märät vaatteeni kuiviin ja kääriydyin peittoni sisään. Silmäni sulkeutuivat kiinni ja tunsin väsymykseni kasvavan. Kuulin muiden juttelevan ja nauravan, mutta en jaksanut osallistua siihen. Olin liian väsynyt, ja pian nukahdinkin. "Herää unikeko, matka jatkuu." Kuulin kun Hannah herätteli minua. Aamu oli valjennut, ja nousin ylös. Pakkasin kamani ja olimme taas valmiita lähtemään. Katsoin ylös ja näin lohikäärmeluolan häämöttävän jo hyvin lähellä.

Käveltyämme ehkä noin kilometrin, saavuimme vihdoin luolan suulle. "Noniin, siinä se nyt sitten on" Trina sanoi iloisesti, mutta samalla pelokkaasti. Tilanne oli hyvin ristiriitainen. Halusimme päästä lohikäärmeluolan luo, mutta halusimme kuitenkin myös pysyä mahdollisimman kaukana siitä. Mutta jälleen kerran, ei ollut muutakaan reittiä mennä. "Oletteko valmiita?" Seth kysyi ja lähdimme kohti pimeyttä. Hetken käveltyämme luolassa emme olleet vieläkään huomanneet mitään. Ei lohikäärmettä. "Ehkä se lohikäärme on vaihtanut paikkaa" sanoin samalla huokaisten helpotuksesta. "Ehkä, mutta älä vielä kuitenkaan iloitse" Matt sanoi katsellen ympärilleen. Yhtäkkiä eteemme ilmestyi pieni kaupunki. Vaikka olikin aamu, kaupunki oli pimeä ja synkkä. "Unohdettu kaupunki. Olen kuullut tarinoita siitä, mutta en tiennyt että se on oikeasti olemassa. Tarujen mukaan lohikäärme valtasi kaupungin, ja nyt siellä ei ole enää yhtäkään asukasta." Natalie kertoi. "Joten...lohikäärmeen pitäisi olla tuolla..." sanoin pelokkaasti. "Todennäköisesti..." Natalie sanoi. Siirryimme luolasta kaupunkiin, ja valmistauduimme pahimpaan.