Pimeyden kahleissa

Seitsemäs osa "suuri päivä"

Suuri päivä koitti. Tänään lähtisimme etsimään tikaria. Minua ei ollut ikinä ennen jännittänyt näin paljon. Jäin hetkeksi katsomaan huonettani. Voi olla että en tulisi enää koskaan näkemään sitä. Pala nousi kurkkuuni. Mietin paljon oliko virhe lähteä mukaan. Typerä sankaruudenhaluni. Nyt minusta tuntui että en halunnutkaan lähteä. Mutta en voinut enää perääntyäkään. Menin alakertaan, jossa Agatha odotti minua. Hän näytti surulliselta. "En välttämättä tule enää näkemään sinua. Mutta uskon sinuun." Hän sanoi ja halasi minua. Olin jotenkin onnistunut saamaan Agathan hyväksynnän siihen, että liittyisin joukkoihin. Tai no, en minä sitä saanut mutta hän ei olisi voinut estääkään minua. "Tulen vielä takaisin. Tikari mukanani." Toivoin todella sanojeni pitävän paikkansa. Mutta toivo ja itseluottamus oli sitä mitä tarvitsimmekin. Hyvästelin Agathan ja lähdin koulutusalueelle. Muutkin tulivat paikalle. Jokaisella oli vakava ilme. Haimme aseet mukaamme, ja hevoset tallista. "Hei Shira. " Sanoin kauniille valkoiselle tammalle. Sen harja oli pitkä ja silkkinen. Minun oli tarkoitus ottaa se mukaan. Ratsain pääsisimme nopeammin.

Tallin pihassa nousimme ratsaille, ja matkamme alkoi. Alku sujui hyvin rauhallisesti, ja jännitykseni laski hieman. Hannah katseli karttaa. "Muutaman kilometrin päässä pitäisi olla Kuoleman metsä. Tottakai Carine on piilottanut tikarin niin, että joudumme menemään sen läpi..." Hän sanoi huolestuneena. Agatha oli kertonut kuoleman metsästä. Synkkä paikka josta moni ei ole selvinnyt. En olisi halunnut tietää mitä siellä oikein oli. Mutta se oli valitettavasti väistämätöntä. Sinne me juuri olimme matkalla. Hevoset kulkivat reippaasti eteenpäin. Laukkasimme ja ravasimme paljon. Silloin vain nautin ratsastuksesta ja upeista maisemista. Mutta mitä lähemmäs kuolemanmetsää menimme, sitä enemmän minua alkoi pelottaa. Lopulta aloin nähdä edessäni metsää. Synkkää metsää. Metsän molemmilla puolilla oli kanjonit, joten kiertäminen oli mahdotonta. "Siinä se sitten on" Trina sanoi liioitellun rohkealla äänensävyllä. Tunnistin kuitenkin siitä jotain pelokastakin. Meitä kaikkia pelotti, ja olihan se hyvin ymmärretävääkin. "Ei auta muuta kuin vain mennä. Seth sanoi, ja lähti kävelemään itsevarmasti kohti metsää. Trina heti perässä. "Oletko valmis?" Kysyin Natalielta. Hän näytti siltä että pyörtyisi hetkellä minä hyvänsä. Hän suoristi selkäänsä ja vaihtoi pelokkaan olemuksensa itsevarmaan hymyyn."Nyt tai ei koskaan" hän sanoi. "Nyt tai ei koskaan" mumisin itselleni ja laitoin Shiran liikkeelle.

Seisoimme kaikki metsän reunalla. Sinne vei vain yksi polku, joka oli niin kapea ettemme mahtuisi siitä millään hevosten kanssa. "Meillä taitaa olla ongelma" Zac sanoi. "Hei, katsokaa tuonne!" Matt sanoi ja osoitti sormellaan pientä mökkiä, jonka pihalla laidunsi lehmiä ja hevosia. "Voimme ehkä viedä hevoset sinne" sanoin ja odotin muiden reaktiota. Kaikki olivat samaa mieltä. Menimme pienen mökin luo ja nousin alas ratsailta. Koputin oveen. Oven avasi hämmästynyt vanha mies. "Me tuota... olemme etsimässä erästä tikaria, mutta emme pääse hevosten kanssa metsään. Ajattelimme että ehkä voisimme jättää ne joksikin aikaa tänne?" Kysyin. Kaikki katsoivat miestä toiveikkaana. "Tiedän mitä tikaria etsitte, ja voitte jättää hevosenne tänne. Pidän niistä hyvää huolta, lupaan sen. Tulkaa sisälle, uskon että tarvitsette hieman energiaa ennenkun menette metsään." Mies sanoi ystävällisesti. Katsoimme hetken toisiamme mutta päätimme mennä sisälle.

Istuimme pöydän ääreen, ja vanha mies, joka kertoi olevansa David, tarjosi meille kevyttä purtavaa. "Taidatte olla menossa Kuoleman metsään vai mitä? Hän kysyi. "Kyllä, valitettavasti..." Natalie sanoi ja haukkasi palan leipää. David katsoi meitä säälivän näköisenä. "Muutama vuosi sitten poikani kuului tikarin etsimis joukkoihin. Hän ei kuitenkaan tullut enää takaisin kotiin." David kertoi yrittäen samalla selvästi pidättää kyyneliään. "Olen todella pahoillani" vastasin vaisusti. "Toivon että te selviätte, niin monta ihmistä menetetty kuningarattaren ja tikarin takia." Hän sanoi surullisena. Syötyämme kiitimme vielä Davidia. "Toivon että onni on puolellanne!" Hän sanoi hyvästeiksi. Lähdimme takaisin kohti metsää jalkaisin. Metsän reunalla toivotimme toisillemme onnea, emme tienneet mitä joutuisimme kohtaamaan. Katseemme kohtasivat Zacin kanssa. Hän näytti pelokkaalta. Puristimme toisiamme käsistä lujaa ja lähdimme kohti pimeyttä.