Ro[n]y[a] ─ Leijonat

Prologi

Pukuhuoneen ilmassa oli hikeä. Mä olin jo oppinut sietämään kyseisen hajun samalla tavalla kuin sen, että paidattomat pelaajat kulkivat huoneen halki paikoilleen hakemaan suojuksiaan. Mä hieroin hermostuneesti reisiäni, tuijotin hievahtamatta alas lattiaan, tiettyyn kohtaan johon kuvittelin oksentavani heti jäältä palattuani. Mutta vasta jäältä palattuani, en ennen sitä tai saattaisin itseni naurunalaiseksi.

Käännyin selin muihin, säpsähdin tuntiessani käden olkapäälläni. Ennen peliä oli tapana ottaa vähän omaa tilaa, rauhoittua ja keskittyä tulevaan, ei välttämättä puhua niin paljon muiden kanssa. Ei ainakaan mulla, vaikka kaikki tiesivät sen, ettei mulla ollut tapana muutenkaan puhua paljon. Mä pidin mieluummin huolta itsestäni ja omasta osuudestani. Jääkiekko oli joukkuelaji, joten siinä ei voinut pitää huolta ainoastaan omasta pelaamisestaan, mutta sen hallitsemisesta oli paljon etua.

"Mä varaan suihkun." Menin paita päällä suihkutiloihin toisin kuin moni muu ja kiskoin vasta siellä sen pois, heitin lattialle ja jätin housut seuraksi. En ollut vielä vaihtanut varusteisiin muiden tavoin. Jätin vaihtovaatteet niiden viereen nättiin kasaan ja nostin kädet kasvoille. Hieroin silmiä, kokeilin kädellä lyhyitä hiuksia. Otin niitä koko nyrkin täyteen ja repäisin käteeni. Jätin peruukin muiden vaatteiden päälle, laitoin suihkun jo päälle, jotta kukaan ei alkaisi ihmetellä. Riisuin binderin. Helpottavaa oli tietää, ettei mun tarvitsisi matsia varten pistää sitä päälle, koska a) ketään ei kiinnostanut mikään muu kuin peli, b) sitä ei suositeltu käytettäväksi rankemmissa urheilusuorituksissa ja c) kukaan ei nähnyt mitään mun varusteiden alta.

Annoin veden valua otsalta alas poskipäille ja leualle, pudota alas rintakehälle. Hieroin saippuaa itseeni, nautin viileyden tunteesta ihollani. Kauaa mulla ei ollut varaa olla suihkussa, mutta jätin veden valumaan vielä alkaessani pukea vaatteita. Hankasin hiuksia pyyhkeellä, en jäänyt kuivaamaan niitä sen enempää, vedin ne päänahkaa vasten ja pistin hiussukan jälkeen peruukin päähän. Se tuntui ensin alkuun inhottavalta, luonnottomalta. Mä sopeuduin siihen joka kerta nopeasti normaalisti, sitä oppi painamaan jostain napista, hyväksymään, että tämä olin sitten minä, nämä hiukset ja peilikuva, joista jälkimmäistä mulla ei edes suihkussa ollut. Ilman peiliä suurin osa tästä oli puhdasta hakuammuntaa. Onneksi mun tuloon ja menoon ei kiinnitetty niin paljon huomiota – jos kiinnitettiin, mulla oli syy olla huolissaan jätkien mielenkiinnonkohteista – että ne olisi tosissaan huomannut mitään eroa. Heittelin vähän vettä suihkusta kasvoille ja hiuksiin ennen kuin suljin hanan.

Miehille tarkoitettu alasuoja oli luonnollisesti tarpeeton mulle, naisille oli omansa. En saanut kaikkea päälle kerta yrittämällä, vaan korjasin suojuksia uudelleen ja taas uudelleen, kunnes olin aika varma siitä, että kaikki oli viimeisen päälle täydellisesti. Nappasin toiset vaatteet kainaloon ja palasin pukuhuoneen puolelle, kätkin binderin vaatteiden sekaan mahdollisimman hienovaraisesti. Vaikka mä tiesin, että siitäkin huolimatta, että korkeintaan vain tarkkasilmäinen olisi ehkä huomannut mun rintavarustuksen, ensimmäiset minuutit ilman sitä tässä seurassa, oli aina täynnä jännitystä ja pientä pelkoa. Mun saattoi helposti vain päätellä ujostelevan kroppaani, vaikka en mä tiennyt näyttelikö nekään omiaan minkään show'n vuoksi. Jätkäporukalla kun oltiin, niin mitään väliä sillä onko paita päällä vai ei. Mitään väliä, paitsi että mulle oli vähän. Istuin taas alas, selkä kyyryssä ja tuijotin sitä samaa paikkaa lattiassa mitä ennen suihkuakin.

Mitä mä tein täällä, miksi mä olin täällä – tarkempi kysymys oli, että miten mä olin koskaan edes päässyt tänne. En mä tietenkään aina ole mitään roolia vetänyt, mutta mä pelaan jätkän nimellä eli mikään media ei tiedä mitä mun housuissa todellisuudessa on – tai mitä siellä nimenomaan ei ole. Näin ollen luonnollisesti jotkut tietävät, mutta eivät kaikki ja siinä on syy miksi mä oon päässyt näin pitkälle tässä. Päävalmentaja tiesi luonnollisesti. Me tunnettiin sen verran hyvin etukäteen, että ensimmäisenä sen soitettua paikasta maajoukkueessa kysyin, oliko se ollut tosissaan ja toisena oliko se lopullisesti seonnut. En mä silloin tiennyt pääseväni tosissani mukaan, mutta näköjään mun kusetus oli onnistunut.

Jalosessa on aina ollut vähän pelimiestä. Mun veli pelaa kanssa jääkiekkoa ja nimellisesti se oli se, joka sai paikan täältä. Mun kasvonpiirteet oli pehmeämmät, naismaisemmat, mutta ruumiinrakenne meillä oli aika samanlainen, sekin oli vähän hintelä, ja ainut mitä lätkässä ehti seurata, oli kroppa, ei niitä kasvoja koskaan nähnyt. Jalosen mielestä oli ihan sama, oliko siellä kypärän alla jätkä, kunhan osasi pelata. Ja mitä mun pelaamiseen tuli, sen mä osasin.

Se kuitenkin varoitti mua siitä, että riskeeraisin aika paljon, jos lähtisin mukaan näin rankkaan peliin. En vain koska miesten jääkiekko oli aina rankempaa kuin naisten vaan myös koska Leijonien virallisessa sääntökirjassa oli säädetty, ettei naiset saa pelata miesten sarjassa, eikä miehet vuorostaan naisten. Totta kai mä sen tiesin. Noora Räty pelasi miesten sarjassa, mutta se ei ollut kyllä maajoukkuetasolla eikä sitä siksi voinut rinnastaa tähän, saati sitten siihen, että mä pelasin vielä veljeni pelinumerolla. Se, että mies pelasi naisten sarjassa, oli fyysisesti epäreilua, mutta toisin päin oli musta vain oma häpeä, jos meni jäälle hakattavaksi. Mä olin ennenkin pelannut jätkien kanssa ja sanoin sen Jalosellekin. Mä olin pelannut jo ennen tätä monta vuotta välillä miesten kanssa, alemmilla tasoilla siis, siellä mä Jalosenkin tapasin. Joten en mä vieraalla maaperällä sen puolesta ollut, mutta faktahan oli, että naisille oli oma joukkueensa ja tästä mitä mä tein, saisi paljastuessa aivan helposti ottelurangaistuksen. Väärällä nimellä pelaamisesta ja kaikista muista petoksista. Sitä sai melkein ihmetellä miten mä en ollut jo jäänyt kiinni. Tai olinhan mä tietysti, mutta oikeille ihmisille, jotka oli pitänyt sitä vain siistinä. Niin kuin mun broidi, jonka ansiota aika moni asia tässä oli, mutta se ei ollut tällä kertaa helppaamassa mua.

Mä olin kasvanut veljesparven kanssa ja tottunut siihen, että joskus oli viety tukasta yläkertaan, joskus herätetty heittämällä järveen. Kerran olin saanut kunnolla turpiini, mutta se oli ollut mun oma vika, kun olin haastanut ne nyrkkeilyssä. Nykyään mä jopa oikeasti pärjäsin siinäkin lajissa, vaikka ei mulla niin ihmeellisiä lihaksia ollut. Broidi oli huomauttanut, että noilla naruilla mut heitettäisiin ulos ensimmäisenä pelipäivänä, mutta mä olin pärjännyt hyvin tähän mennessä. Treeneissä, kaikessa. Me oltiin vedetty harkat ylivoimalla ja saatu hyviä tuloksia aikaan.

Varmaan sitä olisi ollut ihan sama asia pelata naisten joukkueessa, pelata sielläkin sai ja sehän oli aina tärkeintä. Mutta mä en pitänyt pehmeistä otteista. En siitä, että kun tuli yhtäkkiä ilmi, että oon nainen, mua katsottiin jotenkin eri tavalla. Mä halusin olla ihan yhtä kova kuin muutkin. Koska mut sai heittää kaukaloa vasten, multa sai paskoa kaikki luut, mutta mä nousin, ihan samalla tavalla kuin kaikki muutkin tässä lajissa.

Mulan pääsi pitkälle, mutta olihan se kuuluisan miehen poika josta kukaan ei ollut koskaan kuullut, eikä sen miesääni tosiaankaan ollut niin yhtään läpinäkyvä. Mutta se olikin satu. Silti, kun sä alat nyt ajatella mikä on todella mahdollista, mikä ei, ajattele uudestaan minkä ympärillä kaikki todellisuudessa pyörii, suhteiden, ja ajattele sen jälkeen Mulania. Sen jälkeen – vasta sen jälkeen – ajattele mua. Ja sen jälkeen keskity nauttimaan pelistä, koska sitä vartenhan me ollaan täällä.

"Roy." Game on.