SUOJELIJA | valmis ✅

PROLOGI - uni

Tämä tarina on hyvälle ystävälleni Marialle, joka tätä tarinaa pyysi ja kärsivällisesti odotti. Sekä kihlatulleni joka toimi inspiraationa ja osoitti että jokainen voi muuttua, olla oma itsensä.  

******************************************************************************************

Joka yö näen sen saman unen. Kävelen pitkin pitkää käytävää, jonka korkeita ikkunoita reunustavat tummat verhot ja seiniä koristavat suuret taulut. Jotkut ovat muotokuvia ihmisistä, joiden kasvoja minun on vaikea erottaa ja toisiin on taas vangittu kauniita maisemia, joita en ole koskaan aikaisemmin nähnyt.

Korviini kantautuu kaunis sävelmä, joka kaikuu vaimeana käytävän tummien seinien sisällä. Käytävän päässä koreilee iso ruskea kaksoisovi ja mitä lähemmäs pääsen ovea sitä kovemmaksi sävelmä muuttuu. Päästessäni oven luokse asetan käteni kahvalle ja raotan toista hiukan. Ovien takaa paljastuva huone on täyttynyt auringonsäteistä - toisin kuin tämä käytävä. Säteet ovat niin kirkkaat, että sokaistun, mutta vain hetkeksi.

Tässä isossa huoneessa on neljä suurta, kattoa hipovaa ikkunaa, tummanpunaiset verhot koristamasssa näiden reuoja, kolme pehmustettua leveää tuolia, tummasta puusta veistetty pöytä, takka jonka reunusta ei ole säästynyt koristeilta sekä flyygeli, jota soittaa mies.

Mies ei huomaa minua, vaan jatkaa soittamistaan. Hän omistaa ruskeat hiukan kiharat hiukset, kermanvaalean ihon. Hänen kasvonsa ovat kapeat, sekä teräväpiirteiset, huulet kapeat ja nenä hiukan terävä, leuka taas voimakas. Hänellä on tummanpunainen puku joka sopii täydellisesti huoneen verhojen sävyyn ja tummuuteen sekä hänen rotevaan vartaloonsa, jota kultakirjoiltu kangas myötäilee täydellisesti.

Istahdan lähimmälle tuolille, jonka katseellani pystyn havaitsemaan oven suulta. Suoristan päälläni olevan vaaleansinisen mekon helmaa, jottei se näytä rypistyneeltä ja kohdistan katseeni takaisin mieheen, jonka kasvot näen nyt hiukan paremmin.

Hän katsahtaa minuun ja hymyilee, mutta ei lopeta soittamistaan. Hetken epäröin, mutta nousen kuitenkin ylös ja kävelen hänen luokseen, istahtaen hänen viereensä. Katseeni on nyt kohdistunut hänen vaaleisiin, pitkiin sormiin jotka juoksentelevat valkeiden ja mustien koskettimien päällä.
Sävelmän edetessä loppuunsa, katseeni kohdistuu ulos. Lumihiutaleet laskeutuvat maahan niin hitaasti, että näyttää kuin ne olisivat pysähtyneet. Mies kääntää päänsä ikkunoita kohti ja sitten kohdistaa kasvonsa minuun. Hän hymyilee ja sanoo jotakin, mutta kuule vain muminaa. Silti nyökkään vastaukseksi.

Tunnen kuinka hän ottaa minua kädestä kiinni. Hänen kätensä on niin lämmin, vaikka iho onkin yhtä valkea kuin lumi.

***

Ulkona on kaunista. Koko puutarha on lumen peitossa. Puut ja pensaat näyttävät sametilta ja niiden marjat kauniilta punaisilta lasihelmiltä. Sitten huomaan, ettei mies jonka kaunista soittoa olin hetki sitten kuunnellut ollutkaan enää seurassani. Olen ainoa tässä lumen peittämässä puutarhassa ja tämä saa minut hiukan hätääntymään.

Hädissäni katselen ympärilleni, otan askeleen ja toisen, yrittäen löytää jonkun tästä raastavasta hiljaisuudesta. Pian huomaan valkeassa lumihangessa jotain joka erottuisi kilometrien päästä. Jotain nestemäistä ainetta, joka hitaasti värjää valkean hangen punaiseksi. Hitaat askeleeni muuttuvat juoksuksi ja nopeutuvat kun erotan punaiseen väriin värjäytyneen käden tulevan esiin pensasaidan joukosta.

Nähdessäni maassa makaavan, vereen peittyneen ruumiin ja tunnistan henkilön kasvot jalkani pettävät ja polvistun tämän vierelle, silmät kyynelistä täyttyen.

Tätä unta olen nähnyt niin kauan kuin jaksan muistaa. Eikä se ole muuttunut. Pystyn haistamaan sen veren tuottaman raudan ja suolan hajun niin elävästi, että olen alkanut miettimään, mitä jos se ei olekaan uni? Mitä jos se olisikin muisto?