Δ Lopuksi Δ Will

412 61 17

Aika kului. Puissa olevat lehdet vaihtoivat väriä, tippuivat ja kasvoivat takaisin. Kellon viisarit liikkuivat eteenpäin vaikka välillä aika tuntui pysähtyneen. Mikään ei ollut kuin ennen, sillä mikään ei tuntunut enää samalta tai ainakaan aluksia ei tuntunut. Ruoka oli mautonta, tuoksuja ei ollut, mikään ei tuonut hymyä huulille. Ei edes Gavinin hassuttelut tai Aprilin yhtäkkiset raivonpuuskat.

Aika kului hitaasti kuin unessa, mutta pian heräsin siitä usvaisesta todellisuudestani kun tunsin auringon ihollani. Tuo lämpö muistutti minua jostakin kaukaisesta asiasta, joka kauan sitten oli tuonut iloa elämääni. En enää muistanut mikä se jokin oli. Minulle se oli ollut kuitenkin kuin tuo aurinko. Lämpöni ja elämäni tuoja. Jotain tuttua tässä oli.

Suljin silmäni ja nojauduin kylmää tiiliseinää vasten vetäen itseeni niin paljon tuota lämpöä kuin pystyin. Se tuntui ihanalta. Viileä tuuli ja lämmin aurinko.

"Et voi olla tosissasi!" Tuttu ääni rikkoi tuon ihanan hetkeni ja avasin silmäni luoden katseeni vieressäni istuviin ystäviini, jotka eivät olleet tohtineet jättää minua yksin vaikka hiukan omassa maailmassani olin ollutkin muutaman kuukauden.

"Mitä siinä on niin vaikeaa uskoa?" Evelyn kysyi kulmat kurtussa.

"Et sinä puhuit pojalle!" Mustat, lainehtivat hiukset heilahtivat kun April heilautti käsiään.

Gavin ja Paul katsoivat tummaverikköä hiukan vihaisesti, mutta tämä ei välittänyt, sillä asia jonka Evelyn oli kertonut kiinnosti häntä paljon enemmän.

"Kyllä puhun, mutta... Treffeille en ole koskaan pyytänyt", Evelyn korjasi hänen sanojaan pienesti punastuen.

"Pyysit poikaa ulos!" April hihkaisi ilosta ja nojautui halaamaan tyttö suurella vauhdilla.

"Eikä ketä tahansa poikaa", Gavin yhtyi keskusteluun ja suoristi selkänsä. "Vaan meidän koulun ihastuttavaa vaihto-oppilasta Irlannista. Komea, punatukkainen Ricky."

Puna Evelynin kasvoilla voimistui, mutta suu ei vääntynyt mutrulle kuten yleensä kun hänen ihastuksensa päätyivät puheenaiheeksi. Ei. Nyt hänen huulillaan koreili suloinen, hento hymy.

Korviini kantautui ärsyttävä kellon pirahdus, joka merkitsi sitä että jokaisen opiskelijan täytyi mennä takaisin oppitunneille. Muiden tavoin nousi ylös ja heitin repun olalleni.

"Millainen olo?" Lempeällä äänellä lausuttu kysymys kuului vierestäni.

"Rakastan aurinkoa", vastasin lyhyesti Gavinille, joka oli ainoana huomannut heräämiseni usvan täyttämästä maailmastani.

"Se on kyllä paras asia tähän aikaan vuodesta", hän myöntyi sanoihini ja katsoi taivaalle.

Avasin suuni sanoakseni Gavinille jotakin. Kenties se liittyi aurinkoon tai tulevaan kesään, mutta sanat unohtuivat heti kun huomasin jotain tuttua ihmispaljoudessa. Ei liian hontelo tai lihaksikas vartalo, posliininvaalea iho, heinän vaalea hiuspehko... Takaapäin tämä näytti tutulta, mutta nopeasti tuo tuttu hahmo oli kadonnut ihmispaljouden syövereihin. Muutaman kerran räpäytin silmiäni ennen kuin jatkoin taas kävelyäni sisälle kouluun. Pois tuon ihanan auringon lämmön alta.

***

Oppitunnit eivät tuntuneet enää niin pitkäveteisiltä kuin aikaisemmin. Jaksoin kuunnella ja jopa sisäistää osan opettajien sanoista, jotka välillä olivat täyttä siansaksaa. Hiukan yli puoli vuotta olin elänyt pelkkänä aaveena muiden joukossa sanomatta mitään ellei minulta oltu kysytty jotakin. Silloinkin olin vastannut vain yksinkertaisilla sanoilla tai äännähtämällä.

Kun katsoin ulos ikkunasta en voinut olla miettimättä että jokin oli nyt toisin. Se ei johtunut pelkästään auringon valosta ja lämmöstä, jotka toivat iloa tähän pikkuiseen kaupunkiin. Jokin muu oli nyt erilaista kuin ennen. Minulla oli todella turvallinen olo. Kuin joku olisi vahtinut ettei minulle kävisi kuinkaan.

"Will..." hiljaa, pelkkänä kuiskauksena lausuttu nimi pääsi ulos suustani ja ponnahdin melkein samoin tein seisomaan. En tiennyt mikä minulle tuli, mutta tuo mieleeni muistunut nimi sai toivon syttymään sisälläni.

Luokan edessä seisova opettaja katsoi minua hämmentyneenä. "Onko teillä jokin hätänä neiti Stewart?" Tämä esitti kysymyksen minulle kulmat koholla.

"Minun on päästävä vessaan", sanoin ja lupaa odottamatta poistuin nopeasti luokasta. Suuntasin kohti koulun pääovia mielessäni vain yksi ajatus. Yksi nimi. Nimi jonka olin unohtanut aikaisemminkin, mutta nyt taas muistin sen enkä tahtonut unohtaa sitä enää.

Työnsin oven auki ja astuin ulos siristäen hiukan silmiäni auringon kirkkauden vuoksi. Annoin katseeni kiertää koulun pihassa. Epätoivoisesti yritin löytää jotakin ja pian katseeni osui johonkuhun joka seisoi keskellä tietä.

Nuorella miehen alulla oli yllään farkut, valkoinen t-paita ja kädessään hän kantoi mustaa nahkatakkia. Hiukset olivat heinän vaaleat ja sojottivat hiukan joka suuntaan. Aivan kuin kova tuuli olisi sen sekoittanut. Iho oli posliinin vaalea ja kasvot suorapiirteiset.

Hitaasti kävelin lähemmäs häntä. Katseeni ei pyörinyt enää epämääräisesti muualla tai tutkaillut nuorukaista, vaan olin lukinnut katseeni tämän silmiin. Ne olivat tutun oloiset, mutta ne näyttivät erilaisilta. Ne eivät olleet enää sähkönsiniset, vaan nyt rusehtavan vihreät.

"Will?" Lausuin nimen ihmeissäni. Aivan kuin tämä ei olisi todellisuudessa ollut siinä, vaan oli minun mielikuvitukseni tuotetta.

Hän nyökkäsi. "Minun oli pakko tulla."

Silmäni alkoivat täyttymään kyynelistä, mutta tällä kertaa ne eivät olleet surun tuottamia, vaan itkin ilosta. Heitin käteni hänen kaulalleen ja suutelin häntä. Se tuntui oikealta. Nuo huulet olivat kuin täydellinen vastapari omilleni. Nyt ne eivät vain polttaneet.

"Miten sinä...?" Aloitin kysymykseni esittämisen, jota oli vaikea saada itkun vuoksi lausuttua loppuun.

Hän pyyhkäisi muutaman kyyneleen poskeltani ja vastasi: "Puhuin Shetin ympäri. Sanoin ettei päätökseni vaikuttaisi samalla tavalla Cygnukseen kuin äitisi ja hänen sisarensa. Vallan ansiosta hän näki että olisi hyvä suostua. Rakastavaisia ei saisi koskaan erottaa toisistaan." Hän lopetti yrittäen matkia Shetiä.

En voinut muuta kuin vain hymyillä. "Hetken olin jo ajatellut että kaikki oli ollut unta, kun päädyin takaisin siihen päivään jolloin tapasimme."

"Sinut oli lähetettävä takaisin menneisyyteen omaa parastasi ajatellen, sillä aikaa oli kulunut liikaa. Se violetti kivi oli Abiit. Sillä voi matkustaa ajassa", hän selitti minulle.

"Sydämeni särkyi kun kuvittelin että olin keksinyt sinut ja sen kaiken mitä tapahtui", kerroin yrittäen lopettaa itkemisen.

"Olen pahoillani siitä", hän sanoi luoden anteeksipyytävän hymyn huulilleen. "Olen kuitenkin tässä enkä koskaan enää jätä sinua. Otin tehtäväkseni suojella sinua ja nyt tahdon tehdä paljon enemmän. Tahdon luoda elämän kanssasi", hän jatkoi asettaen kätensä poskelleni.

"Luovuitko voimistasi?" Kysyin katsoen hänen silmiään joissa ei ollut jälkeäkään sinisestä väristä, mutta silti ne loistivat samalla kirkkaudella kuten ennenkin.

Hän nyökkäsi. "Jos voimistani luopuminen on ehtona sille, että voin olla kanssasi niin sen teen. Mieluummin koen kuoleman ja elän elämäni sinun kanssasi kuin eläisin ikuisesti tietäen että sinä katoaisit tästä maailmasta joku päivä."

En voinut muuta kuin hymyillä ja itkeä onnesta. Niin monesti olin uneksinut hänen kosketuksestaan, lämmöstään että jopa se todellinen menneisyys oli tuntunut unelta. Nyt tiesin sen kaiken olleen totta, sillä kosketin häntä ja hän oli oikeasti siinä. Seisoi edessäni hymyillen ihanasti silmät ilosta kiiluen.

Painoin huuleni uudemman kerran hänen omilleen ja tällä kertaa tietäen ettei se ollut viimeinen kerta.

Loppu

SUOJELIJA | valmis ✅Where stories live. Discover now