Δ Kahdeskymmenesviides luku Δ Valta

289 40 1

"Will?" Lausuin hänen nimensä äänessäni pelkoa ja otin hänen kasvonsa käsiini. "Älä tee tätä minulle. Et voi kuolla."

"Minun... Olisi pitänyt kertoa tästä...", hän aloitti yrittäen pitää itsensä hereillä. "Valarie näki näyn... Jossa kuolen... En tahtonut huolestuttaa sinua. Olisit kieltänyt minua tulemasta."

"Niin olisin", sanoin mutta äänestäni ei kuultanut vihaa. En pystynyt olemaan vihainen, sillä pelko oli suurempi.

"Mary...", hän lausui nimeni ja hitaasti asetti kätensä poskelleni pyyhkien pois kyyneleen, jota en itse ollut huomannut. "Rakastan sinua. Olen aina rakastanut... Ja tulen aina rakastamaan."

Nostin oman käteni pitelemään hänen kättään, jonka hän oli poskelleen asettanut. "Rakastan sinua enemmän kuin ketään tai mitään tässä maailmassa", lausuin hiljaa painaen poskeani hänen kättänsä vasten. Mieleeni ei voinut olla tulematta ensimmäistä kertaa kun hänet näin. Kun hän pelasti minut demonilta. Kun heräsin aamulla hänen vierestään. Ensimmäinen suudelmamme ja ensimmäinen yömme yhdessä. En tahtonut sen kaiken jäävän tähän.

Tunsin hänen ruumiinlämpönsä tipahtavan. Hän alkoi muuttua jääkylmäksi. "Will?" Sanoin hänen nimensä uudelleen, mutta tällä kertaa en saanut minkäänlaista vastausta. Hänen kätensä oli menettänyt kaiken voiman ja alkoi valua hitaasti alas. Pois poskeni ja käteni välistä.

"Will, kuuletko minua?" Kysyin tuijottaen hänen kalpeaksi muuttuneita kasvoja. "Will... Älä jätä minua... Ole kiltti ja tule takaisin..." Siirsin kasvojani lähemmäs hänen omiaan ja yksi kerrallaan kyyneleeni tippuivat hänen kasvoilleen.

"Avaa silmäsi... Ole kiltti...", lausuin hiljaa itkuni seasta. "Rakastan sinua", tunnustin vielä kerran rakkauteni painaen otsani hänen omaansa vasten.

Sitten tapahtui jotakin. Tunsin maailman ihanimman lämmön, joka täytti kehoni ja sitten näin valkean sekä sinertävän valon. Tuo sininen valo oli kuitenkin peräisin Willin vatsassa olevasta haavasta. Valkoisesta en tiedä ja se katosi nopeasti, mutta valkoinen tähtipöly ympäröi meidät molemmat. Se tuntui paikkaavan hänen vatsassaan näkyvän haavansa. Aivan kuin hänen kehonsa olisi täyttynyt puhtaasta energiasta. Valo, joka hänen sisältään kumpusi sammui hitaasti ja huomasin haavan kadonneen kokonaan. Kosketin kädelläni hänen ihoaan johon ei ollut jäänyt pienintäkään jälkeä haavasta. Aivan kuin siinä ei olisi koskaan ollut mitään. Käänsin katseeni haavasta Williin, jonka iho oli edelleen kalpea.

"Will?" Lausuin hänen nimensä hengitystäni pidätellen.

"Olenko koskaan sanonut kuinka vaikeaa suojelemisesi on?" Hän sanoi käheällä äänellä ja yritti kuulostaa hauskalta.

"OI WILL!" Huudahdin onnesta ja kiedoin käteni hänen kaulansa ympärille antaen tiukan halauksen. Hellitin hiukan otettani ja nopeasti asetin huuleni hänen omilleen. "Luulin jo että menetin sinut."

"Minä luulin ihan samoin", hän sanoi ja hymy levisi hänen huulilleen.

"En ymmärrä", Abbyn hiukan särkynyt ääni kuului vierestämme. Hän kuivasi kyyneleitään. "Miten...? Miten sinä...?" Sanat eivät päässeet hänen suustaan kuin änkytyksellä. Niin hämmentynyt hän oli tapahtuneesta.

"Luulin että jompikumpi teistä teki sen tai että se oli joku Suojelijoiden juttu", tunnustin.

"Suojelijan voi ainoastaan tappaa Tenebriksellä eli varjojen miekalla. Emme me kokonaan kuolemattomia ole. Willin olisi täytynyt kuolla", Joe sanoi nostaen Aidanin ruumiin vierestä miekan, joka oli veistetty tummasta metallista.

"Mitä sitten äsken tapahtui?" Kysyin katsoen Joeta ja Abigailia.

"Loana osaa varmasti vastata", Abby ehdotti hetken hiljaisuuden jälkeen. "Meidän on vain päästävä takaisin linnaan."

SUOJELIJA | valmis ✅Where stories live. Discover now