Until we die✅

Meille käy hyvin

Mä olin romahtanut kertomukseni jälkeen täysin ja Niko oli nähnyt parhaaksi viedä mut kotiin. Mä olin istunut sohvan nurkassa ja alkanut yhtäkkiä itkeä hysteerisesti, täysin varoittamatta. Kyyneleet vain tuli... minkä mä sille voin.

Ennen meidän lähtöä Joel oli puhutellut Nikoa melko kovasanaisesti, samaan aikaan kun Olli yritti lohduttaa ja rauhoitella mua. Ne kyllä tiesi mistä tämä johtui... jokin mun sisimmässä vain oli päättänyt alkaa kaivelemaan vanhoja muistoja esiin. Multa lupaa kysymättä...

Joel oli lopulta kuitenkin heltynyt hieman huomatessaan että Niko todella oli pahoillaan siitä miten oli mua kohtaan käyttäytynyt. Se oli vain huolissaan. Ja vaikka Joel oli mikä oli, mä tiesin sen olevan valmis vaikka kuolemaan mun puolesta. Sellaista mä en koskaan antaisi tapahtua mutta kärjistetysti.

Kyynelten hieman tauottua mä istuin vain sohvalla tuijottaen tyhjyyteen. Katse lasittuneena. Vaikka asian olis helposti voinut kuvitella niin et mulla oli paha olla, se ei ollut totta. Oikeastaan päinvastoin. Oli hyvä saada sanottua viimein niin pitkäksi aikaa sisimpään padottu asia ja kaiken lisäksi vielä itkeä kaikki se paha olo pois. Se tuntui oikeastaan aivan helvetin hyvältä.

Niko astui keittiöstä mun luo ja katsoi arvioivasti mun hajoamistani. Etkö sä muka ennen ollut nähnyt mua rikkinäisenä...

"Voi Joonas.. miks sä et oo sanonut mulle aiemmin?" se kysyi lempeästi ja istui mun vierelle. Tuohon mulla ei ollut antaa vastausta. Kai mä vaan olin halunnut unohtaa sen ja kätkenyt niin syvälle menneisyyteen et en suostunut päästämään asiaa esiin. En ennen kuin tapahtui jotain mua siitä muistuttavaa.

"Mä oon vaan halunnut unohtaa" huokaisin hiljaa.

Tiesin mä itsekin ettei se ollut ratkaisu. Siitä vain oli niin kauan aikaa et olisi tuntunut tyhmältä sanoa siitä vain sivuhuomautuksena jonkin keskustelun yhteydessä. Tiedättehän... sitä odotti mieluummin oikeaa hetkeä pudottaa pommi. Kuulosti sopivalta mulle.

"Sä tiedät että voit kertoa mulle ne kaiken kipeimmätkin asiat" se sanoi mun olkapäätä silitellen. Oikeassahan se oli. Tiesinhän mä sen mutta minkä sille mahtoi.. ei sellaisesta puhuminen koskaan mitään nautintoa ollut.

"No nyt sä tiedät" huokaisin hiljaa.

Se kaappasi mut lempeään syleilyynsä ja suukotti mun hiuksia. Siinä mun oli hyvä olla. Turvallista ja rauhaisaa. Nyt mä vihdoin sain unohtaa kaiken ja keskittyä taas tähän hetkeen.. pelkäämättä et enää mitään salaisuuksia tulisi esiin. Ei ainakaan mun suunnalta.

"Tiedän.. ja oon niin pahoillani sun puolesta" se sanoi hiljaa.

Eihän se millään muotoa Nikon vika ollut. Ja vaikka mä siitä pitkään itseäni olin syyttänytkin, mä tiesin ettei se ollut myöskään mun vikani. Ei sellaista asiaa ollutkaan, mikä olis oikeuttanut koskemaan toiseen ilman lupaa.

"Voitko vaan pitää mua sylissä.. en jaksais enää edes ajatella" sanoin hiljaa. 

Niko teki työtä käskettyä ja veti mut hellästi syliinsä. Siihen mä halusin uppoutua. Olla vain ja hukkua toiselle ominaiseen tuoksuun. Sillä oli rauhoittava vaikutus muhun..

"Ei sun tarvii.. oo vaan siinä niin kaikki on hyvin" se sanoi.

Siihen mä halusin uskoa. Ja ennen kaikkea luottaa. Nikon vierellä mun ei tarvinnut pelätä enää mitään. Sen lähellä kaikki oli hyvin. Juuri niin kuin se oli luvannutkin. Ei enää salaisuuksia, ei enää mitään peiteltävää. Juuri näin oli hyvä. Kyllä meille hyvin kävi..

***

Tämmönen kiva yllätys tähän kohtaan että tämä stoori päättyi tähän :) En jotenkaan osannu enää jatkaa tätä ja tuntu oikeelta lopettaa tässä kohtaa... alkuperäsen suunnitelman mukaan tän piti päättyä vähän eri tavalla mut veikkaan että tää oli ihan hyvä siihen planiin nähden :D Nyt keskitytään oneshotteihin, Oleksiin ja kaikkiin muihin stooreihin ja yritetään vittu vihdoin saada se In the end- stoorin eka osa ulos :D <3 peace and love, kuten Joel sanois<3