Until we die✅

Vain haaveissa

Mä olisin voinut hukkua tähän hetkeen vaikka loppuiäkseni. Sormet silitteli hellästi mun säkkärää hiuspehkoani ja antoi mulle vain luvan unohtua tähän. Vaikka mä itse hieman sitä ratkaisua oudoksuinkin. Uskokaa jo, mä en osannut kuin pelätä pahinta joka suhteessa...

Silmiäni mä vaan en uskaltanut avata. Kai mä sitten pelkäsin niin paljon tämän kauniin hetken valuvan pois käsistäni. Ja sitä mä kaiken vähiten olisin halunnut. Vaikka mä tiesin tämän olevan väärin, tuntui siinä jokin samalla niin oikealta. Eihän sillä ollut hajuakaan mun tunteistani...

Kutittava hengitys tuntui iholla vain hetki ennen kun sen huulet painautui hellästi mun otsalle. Mun tuskin edes tarvitsi sanoa miten paljon mä toivoin niiden eksyvän vielä hieman alemmas. Ei niin alas! Vain huulille... ei ne siitä kuitenkaan tainneet otsaa alemmas mennä. Vaikka mä miten olisin toivonut. Voi kun sä vain osaisit lukea ajatuksia...

Syvä huokaus kuului mun korvan juuresta sormien siirtäessä mun hiuksia sivumpaan. Vaikka mun kuinka teki mieli avata silmät ja kurottautua suutelemaan sitä niin ettei happikaan enää kulkisi, mä pysyin vain paikallani tekemättä tai sanomatta yhtään mitään.

Mä tunsin sen siirtyvän musta kauemmas ja nousevan pois sängystä. Samantien mut valtasi tyhjä olo. En mä olis halunnut päästää sitä menemään. Mä vaan en saanut itseäni tekemään mitään estääkseni sitä. Vaikka mun olis tehnyt mieli tarttua sen käteen ja vetää se takaisin vierelleni. Ottaa syliin ja suudella kuin se olis mun. Viettää hellä halailutuokio vailla kiirettä minnekään. Unohtaa se, et kaikki muut oli olohuone-keittiö- akselilla vastassa. Vaikka mä olisin tahtonut olla sen kanssa vain kahdestaan..

Kaikki se mitä mä Nikosta ajattelin, oli kuitenkin pelkkää pumpulireunoilla varustettua toiveajattelua. Kaikki yksinäiset aamut joina mä kuvittelin sen vierelleni. Pitämään mua lämpimässä syleilyssään, halaavan niin tiukasti et mä olisin voinut mennä siitä rikki. Kaikki ne kuvitteelliset suudelmat jotka mä pystyin jopa lähes tuntemaan... sen takuuvarmat ja päättäväiset otteet kun se otti mut juuri niin kuin itse halusi. Se kaikki oli pelkkää haaveilua vailla toteutusta. Ainoa kylmä totuus oli se et mä olin palavasti rakastunut parhaaseen ystävääni. Siitä ei päässyt yli eikä ympäri. Eikä Niko koskaan saisi tietää...

Mä tiesin itsekin tämän menevän päivä päivältä vain pahempaan suuntaan. Enkä mä mahtanut sille yhtään mitään. Totuuden kertominen olis vain pilannut kaiken meidän välillä, joten sen saattoi unohtaa oitis. Enkä mä tarkoittanut pelkästään Nikoa ja itseäni vaan myös kaikkia muita. Ne oli täysin ulkopuolisia tähän asiaan joten en mä halunnut niiden joutuvan kärsimään tällaisesta.

Kun mä kuulin makuuhuoneen oven menevän kiinni, mä uskalsin avata vihdoin silmäni. Huokaisin syvään ja kirosin mieleni perukoilla kaiken mahdollisen. Mä en olisi jaksanut tätä paskaa enää hetkeäkään.. kertokaa vain millä tästä pääsee.. mä olin valmis ihan kaikkeen.

Mä tiesin varsin hyvin et mun olis kuulunut osata olla rehellinen parhaalle ystävälleni. En mä olisi saanut salata siltä tällaista asiaa. Mun vain oli niin kovin vaikea löytää oikeaa väylää kertoa sille. Oikeaa tapaa.. mistä mä olisin löytänyt edes oikeat sanat sellaisen lauseen muodostukseen.. ei niitä ollut..

***

En osaa päättää oliks tää söpöilyy vai synkistelyä :)