Until we die✅

Sielunveljet

*JOONAS*

"Et saa kiinni, et saa kiinni!" sen sanat kaikui mun päässä edelleen, aivan kuin tuo päivä olisi ollut eilen.

Vieläkin mä sain keskellä yötä flashbackeja verkkokalvoilleni siitä, kuinka musta farmariauto törmäsi siihen ja kuski apuaan tarjoamatta pakeni paikalta. Enkä mä typerys käsittänyt ottaa edes rekisterinumeroa ylös...

Edelleen vaikka tästä oli aikaa jo lähes kaksikymmentä vuotta, se vaivasi mun mieltä. Mä kuvittelin päässeeni asiasta jo yli mutta kai fakta vain oli se ettei tuollaisesta toipunut koskaan. Oman läheisen kuolemasta ja vielä lapsena...

Kyse oli mun rakkaasta pikkuveljestäni. Me oltiin oltu skidinä täysin erottamattomat. Parhaat ystävät. Veljekset kuin ilvekset... ja niin vain se vietiin multa aivan liian varhain. Enkä mä voinut tehdä asialle mitään. En niin mitään... mä jouduin vain todistamaan kuinka se menehtyi suoraan mun silmien edessä... ja niin monet kerrat mä olin rukoillut et mut oltais otettu täältä pois sen sijaan.

Aina mä olin ollut se perheen epäonnistuja ja aihe häpeään. Vanhemmat oli aina olleet joka asiassa Eliaksen puolella. Mutta milloinkaan se ei ollut kääntänyt mulle selkäänsä. Ehkä juuri siksi mä en osannutkaan koskaan tuntea katkeruutta sitä kohtaan. Viimeiseen asti se oli puolustanut mua vaikka mä olin meistä se vanhempi. Mun olisi pitänyt olla se huolehtiva osapuoli... niin ei olisi koskaan tapahtunut jos mä sitä olisin osannut olla...

Itsekin mä olin ehtinyt jo tottua siihen et mä en ollut yhtään mitään. Niin monesti mulle oli taottu se järkeen. Musta ei ollut mihinkään, mä en saanut aikaiseksi yhtään mitään enkä mä ollut mitään. En vittu mitään.

Mä en luottanut kehenkään koska kuvittelin kaikkien vain ajattelevan samoin kuin mun vanhemmat. Näkevän mut täsmälleen samanlaisena. Ikuisena epäonnistujana joka oli menettänyt mahdollisuutensa jo syntyessään. Sellaiseksi mut oli opetettu... ja siihen mut oli kasvatettu.

Kunnes mä lukiossa tapasin kaltaiseni. Yhtä omituisen ja ärsyttävän kaverin, jota kiusattiin aina sen erilaisuudesta. Mun kävi sitä sääliksi mut en mä koskaan saanut kasattua tarpeeksi rohkeutta puuttuakseni siihen. Vaikka mä tiesin että mun olisi pitänyt.

Kaikesta sen kokemasta huolimatta se halusi pyrkiä elämässä eteenpäin ja mennä kohti unelmiaan. Jotka kieltämättä kuulosti mun korviin aika kauaslentoiselta. Lähinnä kai siksi et mä en osannut uskoa enää yhtään minkään olevan mahdollista. Mutta se ei milloinkaan luovuttanut ja sen sinnikkyyden ansiosta me oltiin siinä pisteessä, missä me nyt oltiin.

Kyseinen mies oli siis Joel Hokka. Mun paras ystäväni. Se joka oli nostanut mut suosta kun mä olin uppoamaisillani vaikka mä en ollut tehnyt elettäkään auttaakseni sitä kun se oli ollut heikoimmillaan. Mutta niin vain se oli omin avuin kavunnut pintaan ja päästänyt mut avoimesti elämäänsä. Mä en voinut käsittää miten ansaitsin sellaisen ihmisen elämääni kaiken sen jälkeen... kai se vain kertoi siitä kuinka helvetin vahva se oli.

Meidän ystävyys oli alkanut oikeastaan kuin salama kirkkaalta taivaalta. Se oli kertonut lukion käytävällä vietetyllä hyppytunnilla pikku bändistään ja mä kuuntelin kun en muutakaan keksinyt. Mulla ei ollut muutakaan, joten olin lähtenyt sen mukaan. Sille tielle mä olin jäänyt enkä päivääkään vaihtaisi pois. Meistä oli pienessä hetkessä tullut täysin erottamattomat. Me oltiin kuin sielunveljet.

Sellaista asiaa ei ollut mitä me ei oltais yhdessä tehty. Paitsi nyt mitään sellaista... vaikka meidän ystävyys saattoi vaikuttaa suorastaan pelottavan syvältä, ei me koskaan mihinkään tuon kaltaisiin lähdetty. Ei Joel ollut sellainen..

Olli ja Tommi taas ilmestyivät kehiin mun kautta ja Niko siitä eräiden kotibileiden seurauksena. Aleksi puolestaan vasta vuosien päästä tuosta, juteltuaan Joelin kanssa instagramin ihmeellisessä maailmassa.

Nikon kanssa kaikki ei aluksi ollutkaan ihan yhtä helppoa kun Joelin kanssa oli ollut. Jokin sen olemuksessa mua oli ärsyttänyt enkä mä ollut edes varma halusinko mä antaa sille mahdollisuutta. Musta oli kasvanut elämän kovettama kusipää, tiedetään.. Niin mä kuitenkin olin tehnyt ja siihen päätökseen mä olin enemmän kuin tyytyväinen.

Meistä kuudesta oli kasvanut niin tiivis porukka et siihen väliin oli sula mahdottomuus tulla. Kaiket päivät me vietettiin toistemme seurassa ja lähes jokainen asia me tehtiin yhdessä mitä vaan voi. Ei siinä paljoa muille aikaa jäänytkään.. ei siis mikään ihme et välillä veljesromansseista kehkeytyi jotain enemmän ja tunnetasollakin mentiin toisinaan aika pitkälle..

Mä olin hyvä esimerkki siitä, sillä ihastuin ihmisiin todella helposti. Eikä asiaa sen paremmin auttanut se että sen ihastuksen kohteen kanssa vietettiin kaikki päivät samassa tilassa...

***

Tässä tämä juttu nyt oli :) Joonasta ja Nikoa nyt saatte sitten seurailla ties kuinka kauan :)