Until we die✅

Nyt tiedät

Niko huokaisi ja nousi seisomaan. Mä katsoin sen suuntaan ja tartuin sitä ranteesta. Mä olin uppoutunut omiin ajatuksiini ja tajunnut et ehkä Nikonkin olisi helpompi ymmärtää mua jos se tietäisi musta koko totuuden.

"Et sä kaipaa mun seuraa nyt. Tajuan mä vähemmälläkin" se sanoi hennosti hymyillen. 

Se siinä olikin.. kun sä et tajunnut. Kuinka olisit edes voinut. Ethän sä tiennyt..

"Niko.. mun on aika kertoa sulle jotain" sanoin vakavana.

Sen katseessa viivähti pelko ja ahdistus. Se kai kuvitteli mun alkavan puhumaan erosta tai vähintäänkin tauosta meidän suhteessa. Tämän kertomuksen jälkeen mä halusin sitä kaiken vähiten. Toivottavasti se ymmärtäisi.

"Mä tiedän että tein väärin mutta.." se sanoi ääni väristen.

Mä pudistelin päätäni ja vedin tuon takaisin vierelleni. Mä en halunnut erota. Mä halusin vain että se saisi vihdoin tietää sen mitä mä olin joutunut kokemaan. Siitä oli aikaa jo yli kymmenen vuotta ja mä olin sinut sen asian kanssa. Se oli osa mun menneisyyttä eikä sitä saanut pyyhittyä pois. Mutta ehkä se auttaisi Nikoa ymmärtämään miksi mä olin ajoittain sellainen kuin olin. Epävarma ja vainoharhainen. Niin epävakaa.

"Ei ole kyse siitä" sanoin lohduttavasti.

Helpotuksen sen kasvoilla pystyi miltei näkemään. Ja hyvä niin. En mä halunnut sen kuvittelevan että mä halusin luovuttaa meidän suhteen. Päinvastoin. Jos sä vain kestit sen mitä mä olin aikanaan antanut tapahtua...

"Mä kerron sulle nyt jotain sellasta mitä mä en kenellekään ole kertonut" aloitin.

Se tuntui hullulta ottaen huomioon että kaksi mun lähimmistä ystävistäni tiesi asiasta. Mutta.. me ei oltu koskaan puhuttu siitä. Ei sen jälkeen mitä sairaalassa silloin puhuttiin.

Olli oli ollut itselleen vihainen vuosikaudet. Se syytti asiasta itseään. Jos me ei oltais riidelty vaan menty alkuperäisen suunnitelman mukaan, mitään sellaista ei olisi päässyt tapahtumaan. Siinä se ehkä oli oikeassa mutta ei sillä ollut mitään väliä enää. Ainakin se oli oppinut että ystävyys meni kaiken muun edelle.

"Sä tiedät mun vaikeasta lapsuudesta" jatkoin.

Mun veljen kuolemasta ja siitä kuinka mun vanhemmat vihasi mua. Mä olin niille kuin ilmaa eikä niitä kiinnostanut mun menemiset tai tekemiset vähääkään. Vain broidi oli jotain.. siitä huolimatta mä en ollut sille koskaan katkera. Se oli aina mun puolella. Rakasti ja välitti. Juuri niin kuin nämä jätkät mun ympärillä nyt...

"Mutta sä et tiedä ehkä sitä miksi mä pelästyin sun arvaamattomuutta niin paljon" sanoin. 

Mä tunsin käsieni hikoavan ja sydämeni hakkaavan tahdittomasti. Tätä se teetti kun asioista ei puhunut... eihän meille ollut ongelma puhua vakavistakaan asioista mutta tämä vain.. mä olin kätkenyt sitä sisälläni niin pitkään et olin jo tottunut siihen ettei siitä tiedetty. Saati puhuttu.

"Siitä on jo yli kymmenen vuotta aikaa mutta.." sanoin hiljaa.

Mä laskin katseeni lattiaan ja suljin silmäni hetkeksi. Mun ei koskaan olisi pitänyt avata suutani. Olla vain hiljaa ja antaa olla. Tähänkin asti me oltiin pärjätty oikein hyvin ilman että tästä puhuttiin. Se sai taas ne samat muistot pintaan. Kuinka mä en ollut minkään arvoinen. Ja mikä pahinta.. mä en pystynyt edes puolustautumaan. Mä en osannut puolustaa itseäni. Kuinka helvetin säälittävää...

"Joonas.." Niko sanoi vakavana ja nosti mun leukaa hellästi ylemmäs.

Sen silmät oli todella läpitunkevat. Se ahdisti mutta mä tiesin ettei tästä voinut perääntyä enää. Oli turha alkaa väittää ettei tässä ollut kyse mistään vakavasta. Mä en ollut lainkaan niin hyvä näyttelijä et olisin pystynyt vetämään vakavaa roolia näin jos todellisuudessa ei olisi kyse mistään tärkeästä.

"Onko joku koskenut suhun ilman lupaa?" se kysyi.

Sen käyttämä ilmaisu oli melko lievä mutta sai silti kyyneleet kohoamaan silmiin. Voihan asian toki niinkin ilmaista. Olihan se sitäkin..

Mä en pystynyt sanomaan mitään. Nyökkäilin vain ja annoin kyynelten virrata poskilleni. Niko veti mut tiukkaan halaukseen ja painoi leukansa mun olkapäälle.

"Anna anteeks" se sanoi hiljaa ääni väristen.

Se tunsi ehkä olevansa syypää siihen miksi vanhat muistot oli alkaneet nostamaan päätään mutta fakta oli se että ennemmin tai myöhemmin tämä olisi tullut esille. Jos ei nyt niin sitten joskus toisten. Ja mitä pidemmälle se olisi mennyt, sitä vaikeampaa se olisi ollut. Tätä oli salailtu jo ihan tarpeeksi.

"Nyt sä ehkä ymmärrät paremmin" sanoin.

Niko irrottautui halauksesta ja katsoi mua kyyneleet silmissään. Se kumartui kuivaamaan mun omat ja painoi otsansa vasten mun otsaa.

"Vaikka sä et olis kertonut, mä en silti olisi saanut tehdä niin" se sanoi.

Siinä se oli oikeassa. Nyt mä ainakin tiesin sen katuvan. Vaikka mitään pahaa ei ehtinyt tapahtua se oli silti pahoillaan tapahtuneesta ja se kertoi minusta jo ihan tarpeeksi.

"Unohdetaan se ja mennään vaan eteenpäin" vastasin.

Se oli paras ratkaisu. Mä en ollut päästämässä Nikoa käsistäni. Ehkä tämä vain vahvisti meidän suhdetta. Ihan kuten riidoilla oli aina tapana. Asiat selvitettiin ja elämässä jatkettiin eteenpäin. Eihän sen tarvinnut sen vaikeampaa olla. 

***

En ees yritä enää selitellä miks oon laiska näitten kanssa. Anteeksi siitä :(