♡︎Taekook♡︎
Tasapainoni tuntui heikkenevän jokaista millimetriä kohden, mitä enemmän kohosin varpaankärkieni varaan. Ojennettu käteni yritti epätoivoisesti kurotella vihreän kuusen latvaan samalla, kun painopistettään koetteleva kehoni heilutteli jakkaraa jalkojeni alla. Jos nyt kaatuisin, minä sekä mitä todennäköisimmin koko puu olisivat kappaleina lattialla.
Onnekseni lopulta kaiken kurottelun vastineeksi sain kuin sainkin hopeisen tähden kiinnitettyä vihreän puun korkeimpaan oksaan. Helpottuneen huokauksen saattelemana laskeuduin alas tuolilta ja otin muutaman askeleen taaemmas kuusesta. Katseeni mittaili ylvästä havupuuta, jonka olin koristellut kultaisilla ja hopeisilla nauhoilla sekä kirjavilla palloilla. Symbolinen tähti toi vielä viimeisen silauksen olohuoneeseen raahattuun joulukuuseen, joka imi komeudellaan kaiken huomion huoneessa itselleen.
Ylpeä hymyni nyökkäsi tyytyväisenä aikaansaannokselle. Olohuone oli koristeltu kauniiksi ja kuusi väreineen ja kirjahylly kynttilöineen toivat yleensä niin tylsään huoneeseen lämmintä ja jouluisaa tunnelmaa.
Innoissani kiskaisin tonttulakin tummien hiusteni ylitse ja heilautin sen valkean karvatupsun kasvojeni viereen. Jungkook tulisi mitä todennäköisimmin aivan näillä minuuteilla kotiin ja joulun vietto voisi vihdoin virallisesti alkaa. Jouluhan on perheen ja ystävien juhla.
Toisaalta huonetta jatkuvasti tarkasteleva katseeni alkoi kuitenkin jokaisen vilkaisun jälkeen epäröidä entistä enemmän. Oliko tämä liikaa? Oliko tämä liian vähän? Oliko kuusi tarpeeksi koristeltu? Olisiko sittenkin pitänyt käyttää niiden sinisten pallojen tilalla valkoisia? Pitäisiköhän pyyhkäistä hyllyjen pölyt vielä kerran? Tuoksuvatko kynttilät hänestäkin hyvältä?
Mieleeni palasivat muistoni viime joulusta. Miten erilaista elämämme yhdessä oli silloin vielä ollutkaan. Miten paljon olimme muuttuneet niistä ajoista. Miten paljon minä itse olin muuttunut kuluneessa vuodessa. Mutta silti toivoin, että viime vuotta jäljentelevä joulu muistuttaisi Jungkookia siitä, millaista elämämme oli ennen tätä kaikkea ollut.
Kun eteisestä vihdoin kuului lukon rapinaa, tunsin kehoni väkisin valpastuvan. Tarkkaavainen katseeni lukittautui katselemaan ovelle, kun mustan hiuspehkon omaava hahmo asteli sisälle lumisateesta. Tunsin puhtaan jännityksen ravistelevan kehoani ja jyskyttävän sydäntäni nopeammin. Halusin niin palavasti nähdä hänen reaktionsa jouluisaan kotiimme, jota koko aamupäivän olin antaumuksella sisustanut. Halusin sen olevan täydellinen ja tekevän tuon iloiseksi.
"Hei kulta, mä palasin Hoseokin luota", kuului vihdoin eteisestä. Onnekseni hiljaisuuden rikkonut ääni oli tutun pehmeä ja hunajaisen soljuva. Tunsin kehoni heti rentoutuvan huomattavasti.
"Hei", hymyilin varovasti ja varpustin suutelemaan poikaystävääni. Pakkanen oli kuivannut hänen huulensa ja värjännyt aavistuksen sinertäviksi, mutten antanut sen haitata pientä hellyydenosoitustamme.
Seurasin iloisena rakkaani perässä, kun hän teki tiensä peremmälle asuntoon. Jungkook pysähtyi olohuoneeseen, jossa hän antoi katseensa pyörähtää nopeasti huoneen poikki. Itse nojasin vain rennosti päätäni hänen olkapäähänsä, hento hymy jämähtäneenä huulilleni.
"Woah, sä oot pistänyt paikat nätiksi täällä", Jungkook sanahti ja kääntyi puoleeni. Vähätellen yritin vastustella kehuja ja todeta vaivannäköni olleen vain pientä. En silti voinut estää iloa kuplimasta rinnassani, kun koristeluni keräsivät vanhemmalta vielä muutamat kehut ja tienasin uuden suukon huulilleni. Tämä hetki hipoi lähes täydellisyyttä, enkä voinut olla ylpeämpi itsestäni. Olin tehnyt Jungkookin iloiseksi ja saanut pienen hymynkin vilahtamaan tuon huulilla.
**
Iltapäivä vaihtui hiljalleen iltaan hyvän ruuan sekä rauhallisen musiikin siivittämänä. Olimme päivällistä ennen katselleet yhdessä elokuvaa ja olin saanut huolettomana painaa pääni Jungkookin rintaa vasten harmaalla sohvallamme. Loput ostamistani jouluruuistakin olimme lämmittäneet uunissa yhdessä ennen ruokailua. Pöytä koreili täyteen ahdattuna erilaisia laatikoita sekä jälkiruuaksi leipomiani pipareita ja torttuja. Ikkunoiden hämärää maisemaa värittivät valkoiset hiutaleet, jotka tanssahtelivat satunnaisissa tuulen henkäyksissä. Tunnelma oli ihanan lämmin ja rento.
"Haluaisitko sä tanssia mun kanssa?", Jungkook yllättäen kysyi käsi minua kohti ojennettuna. Ujosti hymyillen päädyin nyökkäämään ja tartuin tuon omaani suurempaan käteen.
Jungkook veti minut hitaasti seisomaan, asten sitten hieman lähemmäs. Punaviini laseissamme värähteli liikkeestä, mutta ei niin korkealle, että olisi läikkynyt yli kullatuista reunuksista. Hellä käsi kiertyi ympärilleni ja löysi paikkansa kapealta lantioltani. Omani asetin poikaystäväni olkapäälle.
Hiljalleen keinuimme olohuoneen matolla rauhallisen musiikin tahtiin. Silloin aika tuntui seisahtuneelta, hetki ikuiselta. Rakastin Jungkookin kehon tuomaa läheisyydentunnetta sekä sen tuomaa lämmintä paloa rinnassani. Annoin silmieni sulkeutua ja aistieni nauttia minua halaavasta tuoksusta. Jungkookin miehekäs mutta pehmeä tuoksu oli yksi niistä asioista, jotka tiesin ikuisesti muistavani. Muita sellaisia asioita olivat hänen silkkinen kosketuksensa ja syvät, tummat silmät. Matala ääni oli myös tuon miehen niitä piirteitä, jotka vuosienkin jälkeen saivat ihoni kananlihalle. Voi luoja, rakastin jokaista asiaa Jungkookissa niin sanoinkuvailemattoman paljon.
Ajatukseni katkesivat, kuin joku olisi puhkaissut saippuakuplan. En ehtinyt reagoida, kun jalkani jotenkin huomaamattani pujahti valkoisen karvamaton alle. Sen seurauksena kehoni horjahti yllättäen eteenpäin, enkä ehtinyt kompuroida tasapainoani takaisin. Myös Jungkook näytti yllättyneen äkillisestä liikkeestä, eikä täten ehtinyt reagoimaan kaatumiseeni tarpeeksi ajoissa.
Katselin järkyttyneenä punaista nestettä, joka alle sekunneissa levisi valkoiselle matolle. Kalliille matolle. Jungkookin ostamalle matolle. Loppuunmyydylle matolle.
Viinilasi. Se oli livennyt otteestani kaatuessani.
Katsahdin hätääntyneenä Jungkookiin, eivätkä tuon kasvot vaikuttaneet iloisilta. Päinvastoin aiemmin näkemäni tuike tuon silmäkulmasta oli kadonnut ja korvautunut sitäkin tutummalla jäällä, jota tuon katseesta hyisenä huokui.
"Sä kaadoit viiniä valkoiselle matolle", pelottavan tyyni ääni saneli hitaasti samalla, kun jäinen katse tapitti painostavasti syyllisiin silmiini.
"S-se oli... Va-vahinko", änkytin hiljaa. Ääneni värisi puhtaasta syyllisyyden tunteesta, mutta samalla sitä sävyttivät myös pelko ja kauhu. Pilasin hänen ostamansa karvamaton.
"Sä et sitten ikinä opi", aiempaa vihaisemmat sanat ärähtivät turhautuneena. Totta, aivan totta, Jungkook oli oikeassa, en koskaan osannut tehdä mitään oikein.
Miksi olin edes yrittänyt haaveilla onnellisesta ja normaalista joulusta, sillä jokin meni aina pieleen. Olin typerä, pilasin aina kaiken, vaikka kuinka yritin tanssahdella läpi miinakentän. Aina jokin niistä onnistui jäämään askeleideni alle ja räjähtämään.
Kyynel. Mustelma. Toinen kyynel. Uusi mustelma.
En edes yrittänyt sanoa tai tehdä mitään häntä vastaan vaan otin rangaistukseni vastaan. Makasin vain pieneksi käpertyneenä maassa, paikalleni jäätyneenä, ääneti itkevänä.
Itkua. Haava. Äänekkäämpää itkua. Veripisara.
"A-anteeksi", mutisin hiljaa. Ääneni värisi ja hiipui lähes olemattomiin sanan lopussa.
"Rakas, enkö mä ole sanonut sun anteeksipyyntöjen olevan hyödyttömiä, kun teet kuitenkin samoja virheitä myöhemmin uudelleen? Sen lisäksi että pahoittelee tekojaan, anteeksi pyytäessä myös lupaa, ettei tee samaa toisten", Jungkook selosti pelottavan rauhallisena. Sanat kuitenkin hoitovat työn tuon puolesta, sillä ne tuntuivat kipeiltä rinnassani. Kaikki oli syytäni. Vain minun itseni syytä. En osannut olla hyvä poikaystävä. Pilasin kaiken.
Vaikeroin itkuni seasta, kun vanhempi yllättäen tarttui kiinni hiuksistani ja kohotti minut istumaan. Ele ei antanut minulle muita vaihtoehtoja kuin seurata tuon tahtoa ja nousta pystyyn.
"M-mä opin vielä, mä-mä lupaan", viksin epätoivoisena. En halunnut menettää Jungkookia, en halunnut jäädä yksin. En halunnut, että hän lähtee, vaikka olin saanut hänet pettmymään yli kymmeniä kertoja. Halusin olla hänen kanssaan, voisin olla mitä vain, jotta hän vain pysyisi luonani. Rakastin häntä, en voinut elää ilman Jungkookia.
"Niin sä vielä opit, opit olemaan täydellinen ja virheetön. Korjaat sun virheet ja muutat sun tapojas sopiviksi. Mä tiedän kyllä että sä pystyt siihen rakas, mun vuoks", Jungkook mutisi silitellen poskeani. Vaikka hän oli taas rauhallinen ja kiltti, en voinut lakata itkemästä. Kyyneleet valuivat vuolaina poskillani, samalla kun niiden kulkua säestivät epätasaiset nyyhkäykseni.
"Mutta nyt...", Jungkook kuiskasi ja nousi seisomaan. En voinut muuta kuin nousta tuon perässä ja katsella pelokkaana tuon silmiä. Vaikka yritin lukea niiden syvyyksistä hänen tuntemuksiaan, en saanut noista pyörteistä ainuttakaan vastausta mielessäni kaikuviin kysymyksiin.
Huudahdin säikähdyksestä, kun tunsin lennähtäväni uudelleen maahan. Tällä kertaa se en ollut minä, en ollut kompastunut mihinkään.
Kahina, ryminä ja lasin hajoamisen äänet seurasivat perässäni, kun kaaduin lennähtäen taaksepäin. Jungkook tönäisi minut päin vaivalla koristelemaani joulukuusta.
"Siivoa tää sotku... Mä en pidä joulusta", Jungkook hymähti, antaen kylmän sävyn jälleen välähtää hänen sanoissaan. Odottamatta ainuttakaan vastausta hän marssi kädet rennosti taskuissaan pois näkyviltä. Seurasin sumealla katseellani hänen loittonevaa selkäänsä, kunnes makuuhuoneen ovi sulkeutui hänen perässään.
Silloin en enää jaksanut pidätellä itseäni, vaan annoin kaiken pidättelemäni tuskan, pelon ja pahan olon purskahtaa ulos. En välittänyt neulasista tai pallojen sirpaleista ympärilläni, vaan annoin kehoni maata velttona niiden seassa. Annoin itseni itkeä keuhkoni kipeiksi kuin toivoen, että edes osa rintaani puristavasta tuskasta tulisi kyynelteni mukana ulos.
Kaikki suunnitelmani olivat pilalla. Kaikki keinot, jotka olin laatinut takaamaan onnistuneen joulun, olivat olleet pelkkää ajanhukkaa. Tästä joulusta ei olisi saanut onnellista, vaikka kuinka olisin yrittänyt.
Tämä oli kohtaloni, tänne elämäni tie oli johtanut. Rakastin Jungkookia, rakastin häntä koko sydämestäni, sitä todisti myös sormus vasemmassa nimettömässäni. Ja vihkiessä papin sanoihin kuuluu käsky, jossa toista käsketään rakastamaan kaikkeine piirteineen. Siksi minun täytyi vain jaksaa ja yrittää olla sellainen, kuin Jungkook halusi minun olevan, sillä se oli rakkauteni hinta.
Mutta joulua en halua enää ikinä viettää.