Kuka mä olen

23 kyl se siit

"Voi vittu herää nyt!" joku taputtelee mua poskelle, ja mä avaan silmäni.

Mua vastassa on Frans Kurvala, jolla on huuli ja silmäkulma auki.

"Mitä..." mun aivot ei sen enempää työtä sitten jaksa edes tehdä, ja en saa lauseelleni loppua.

"Sattuuko sua johonkin?" Frans kääntelee mun päätä sen käsissä varovasti.

Sen silmistä paistaa oikee huoli. Vähänkö söpöä.

"En mä tiedä."

"Mä soitan ambulanssin", Frans laskee mun pään sen reidelle ja alkaa kaivaa puhelintaan sen taskusta. Mä huomaan kuinka se puree huultaan tuskissaan.

"Ei älä!" mä huudahdan minkä pystyn. Ei se ees ollu mikään huudahdus, ennemminkin käheä valitus. "Sä löit sitä takasin... joudut ongelmiin myös."

Frans pysähtyy liikkeissään ja kääntyy katsomaan mua. "Pärjäätkö sä?"

Mä pärjään aina. Nyökkään vastaukseksi.

"Meille ei oo pitkä matka, pystytsä kävelee?" Frans kysyy noustessaan seisomaan ja auttaa mut istumaan.

"Samaa voisin kysyy sulta." Nimittäin Frans ontuu oikeeta polveensa aika tavalla tällä hetkellä.

"Kyl se siit", se heilauttaa kättään välinpitämättömyyden merkiksi.

"Kyl se siit sit mut jos ei sit ni vittuuks siit sit", mä hymyilen ja nousen seisomaan Fransin viereen. "Tuu tänne, mä autan sua kävelee."

Frans kietoo vasemman kätensä mun hartioiden yöi ja me aletaan vitun kämäsesti kulkemaan eteenpäin hiljaisuuden vallitessa.

"Kami..." Frans aloittaa empien. Mä hymähdän vastaukseksi.

"Tiiätsä miks Otto reagoi tolleen?"

Tiedän ihan vitun hyvin, mut en mä oo valmis sanomaan sitä ääneen.

"En."

"Se hoki et mä raiskasin sut tai jotai muuta vitun outoo", Frans mutisee. "Ja se sano et sä oot sen."

Mua alkaa oksettaa. "En mä tiedä mikä sillä on."

"Onks teiä välil jotai hämärää?" Frans kysyy ja mä en osaa tulkita tätä jännitettä meidän välillä. "Mä kyl huomasin kuinka vitun stressaantunu sä olit sinä päivänä ku Otto tuli meiä kouluun."

"Oot nähny jotain omias", mä naurahdan ahdistuneena. "Ehkä Otto oli kännis ja alko kuvittelee jotai."

Frans ei sano hetkeen mitään ja me madellaan edelleen kohti sen tuttua kotia.

"Onks Otto lyöny sua ennenki?" Frans sanoo melkeen äänettömästi.

"Ootko sä kunnossa? Mitä nää vitun spekuloinnit nyt on?" Mä pysähdyn ja siirrän Fransin hiukset pois sen otsalta tutkiakseni paremmin onko sillä enemmän lommoja.

"Sen jälkeen ku se löi sua niin mun päässä naksahti", Frans selittää. "Olisin hakannu sen jätkän paskaks mut se oli vahvempi", Frans kääntyy kattomaan mua. "Se sano että 'ei ollu eka kerta kun murjoin tota likkaa'."

"No sillon ku oltiin vielä frendejä niin me painittiin, varmaan viittas siihen", mä naurahdan. Vittu kun ahdistaa ja oksettaa nyt.

"Mut miks te ees ikinä lakkasitte olemasta frendejä? Ja jos lakkasitte, miks Vera ei tienny siitä mitään?"

Mä. Haluun. Itkeä. En nauti olostani sitten yhtään.

"Ja Otto sano mulle ja Veralle, että jos sä alat syyttelee sitä jostain hakkaamisesta niin se ei oo totta", Frans jatkaa. "Must tuntuu et se on totta."

En oo itkeny pitkään aikaan Oton takia, mutta nyt yhtäkkiä kaikki padot vaan revitään auki. Mä lyyhistyn polvilleni maahan.

Ja sitten mä itken.

"Hei hei hei", Frans sössöttää lohduttavasti ja kietoo kätensä mun ympärille. "Mä oon tässä."

"M-mä kerroin V-Veralle", mä melkein tukehdun mun omiin kyyneliin. "Mut se ei uskonu mua."

Frans silittää mun hiuksia, ja sitten se vain on siinä. Se riittää mulle.

Kukaan ei oo ikinä ollu mulle siinä. Johtunee varmaan siitä etten mä oo ikinä antanu kenenkään olla.

"Haluutko sä puhuu?" Frans kysyy varovasti.

Mä pudistan päätäni.

"Miten vitus me päästään meille?" Frans huokaisee ääneen. "Tää vitun nilkutus on ihan perseestä."

"Mulla on keino", mä niiskautan ja kädet täristen kaivan mun puhelimen taskustani.

Mä naputtelen Leon numeron ja painan luurin mun korvaa vasten.

lol lol lol lol lol lol lol onks tää kirja teiä mielestä edelleen hyvä vai onks mun taso laskenu? 😅 jos se ees ikinä oli mitenkää korkeella lmao