365 Päivää Vankilassa

✗KAHDESTOISTA LUKU✗

En voisi viettää täällä kokonaista vuotta ilman, että kukaan rakastamani ihminen kävisi katsomassa minua. Tietäisin sen vievän minut rajan yli, suoraan alas kuolemaan ja vielä sitä ennen hulluuteen. Hengitin syvään sisään ja ulos, laittaen yhden korvan takaa karanneen hiuksen takaisin paikoilleen, kun tunsin sen kutittavan kalpeaa poskeani. Näin nimittäin hyvin peilikuvani tuosta kirkkaasta lasista, epäillen olevani oikeasti vampyyri. Ihoni oli aivan maidonvalkoinen, silmien alusia koristivat mustat rinkulat ja huulet olivat rohtuneet, että kadottaneet värinsä.

Ainoastaan huulillani oleva veri sai sen illuusion aikaan, että en ollut kuollut. Ainakaan vielä.

Ketään ei tuntunut enää tulevan sisään tilaan, ainoastaan ihmisiä lähti pois mitä selvimmät tunteet kasvoiltaan paistaen. Osa suri, osa näytti järkyttyneeltä, osa taas vihaiselta ja osa hämmentyneeltä. Ei varmasti ollut helppoa nähdä omaisiaan näin. Näin menetettyinä ja lannistuneina.

Itsekin pystyin myöntämään, että olin muuttunut tämän kuukauden aikana enemmän kuin koko murrosikäni aikana. Olin henkisesti imetty loppuun, kuin tämä vankilan pimeys ja kylmyys eläisivät sillä, vieden vangeilta kaiken mitä he olivat. En ollut enää se sama tyttö, joka olin ollut, kun olin tänne tullut noin kuukausi sitten. Olin tyhjääkin tyhjempi pullo, jota ei saisi enää täydeksi vaikka kuinka yrittäisi. Tulisin aina lillumaan Tyynenmeren rauhaisilla vesillä kuin hylätty vene. Olisin aina hyvin lähellä vettä, mutta silti niin kaukana.

Seinä olisi siinäkin esteenä. Esteenä häneen.

Ja niin annoin taas mieleni laskeutua siihen ärsyttävään poikaan, joka veteli minun hermojani kuin nukeista roikkuvia naruja. Hän oli kierittänyt minut pikkurillinsä ympärille tämän kuluneen kuukauden aikana kuin sormuksen, jolloin pysyisimme ikuisesti tässä samassa ajan kierteessä, emmekä koskaan löytäisi tietä ulos. Silti, hän oli se ainoa asia mikä minua tällä hetkellä piti järjissään. 

Hän varmaan luuli, että satuin vain olemaan jotenkin erityisen hyvä käsittelemään tätä asiaa ja elin elämääni täällä vankilassa kuin se olisi ihan jokapäiväinen tapahtuma, niin kuin kaupassa tai koulussa käynti. Totuus oli, että elin vain tietämättömyydessä ja pelkäsin. Pelkäsin tätä kaikkea, enkä halunnut vain myöntää tai näyttää sitä. En halunnut näyttää heikolta tai kuulostaa siltä. Sen oli saanut aikaan perheeni kuiva kasvatus, jonka mukaan kaikki mitä teki tai sanoi piti kantaa kunnialla. Oli se sitten kultalippu vankilaan tai häpeään. Jokainen kantaisi sen taakan omillaan ja maksaisi siitä.

En edes voinut kuvitella, että olin antanut tuollaisen roskan vaikuttaa minuun nuorempana, kun olin käynyt läpi vaikeita aikoja, ja ainoat sanat mitä isäni oli sanonut olivat olleet: "Carly, kaikki kokevat tämän joskus elämässään, joten lopeta valittaminen ja kanna taakkasi kunnialla."

Harris taas oli kaikkea muuta kuin perheeni tai Danny. Hän oli täynnä toivoa ja hauskuutta, vaikka hänen elämänsä oli enemmän sekaisin kuin Hullun Hatuntekijän pääkoppa. Hänen perheensä ei rakastanut, velipuoli oli kusipää, ex-tyttöystävä oli pettänyt ja samoin entinen paras ystävä. Ainoa ihminen kuka häntä oli rakastanut, oli kuollut, jättäen peräänsä ainoastaan ikuisen katuman Harrisille. Hänen pitäisi kaiken järjen mukaan olla tunteeton psykopaatti, jonka kanssa ei voisi keskutella eikä vitsailla. Hänen pitäisi olla enemmän lopussa kuin minun, pimeyden varjojen lähes nuollessa hänen nilkkojaan, jotta ne voisivat vetää taas uuden sielun kokoelmiinsa. Ja silti, kaiken tuon jälkeen hän oli kuin kuka tahansa kaksikymppinen mies. Hän oli hauska, charmikas, lempeä ja rakastava, vaikka koko maailma oli kääntynyt häntä vastaan. Kaikki hänessä tuntui huokuvan pelkkää valoa pimeyteen, eikä surusta ollut tietoakaan. Ehkä hän oli jo käsitellyt surunsa ja tiedostanut tämän hetkisen tilanteen, mitä minä en ollut tehnyt, mutta en voinut silti ymmärtää miten hän teki sen.