365 Päivää Vankilassa

✗ENSIMMÄINEN LUKU✗

"On olemassa sanonta, että rakkaus on sokea. Jos joku olisi kertonut minulle sanonnan kuvaavan aikaani vankilassa, olisin nauranut hänelle päin naamaa. Se olisi ollut tietenkin ennen sitä, kunnes tapasin hänet."

Song for this chapter: Criminal — Britney Spears

▹▹

Olin aina miettinyt sitä, miksi elokuvissa oikeudenkäynnit olivat niin jännittäviä ja ilmassa leijui koko ajan kireä tunnelma, sillä juuri nyt ainoa asia, jonka tunsin oli pettyneiden vanhempieni polttava katse selälläni. Jep, minä Carly Jenkins, kuninkaallisen perheen suurin pettymys, istuin nyt syytettynä osallisena "täydellisen" isoveljeni huumekauppaan. Hyvä on, en minä nyt mistään kuninkaallisesta perheestä tullut, mutta rahaa oli vanhemmillani vaikka kaikille jakaa ja samoin odotuksia. Olin aina ollut se "paha" lapsi, joka kiroili, käyttäytyi lapsellisesti, biletti epämääräisen näköisissä porukoissa ja käytti äidin mielestä sopimattomia vaatteita. Elimme 2010-lukua, jolloin mustat pillifarkut ja nahkatakki olivat muodissa, eivätkä äidin suosimat tiukat ja epämukavat mekot, jollaisessa istuin juuri nyt tuomarin edessä kädet ristissä. Mekko oli kamala, mutta ei yhtä kamala kuin tämä tylsä tilaisuus. Luoja, tuo syyttäjä vain jaksoi puhua, puhua ja puhua.

Vaihtelin jatkuvasti asentoani kovalla tuolilla ja kurtistelin yllättävän paksuja kulmakarvojani. Päädyin istumaan siveästi niin kuin äiti sanoisi. Pyöräytin silmiäni koko tuolle ajatukselle, tai siis kuka nyt halusi istua tällä tavalla kädet sylissä ja jalat suorina pöydän alla. Yleensä istuin jalka toisen päällä ja kädet ristissä mulkoillen ärsyttäviä ihmisiä ympärilläni, mutta nyt se oli mahdotonta tämän tiukan mekon takia. Katsahdin vieressäni istuvaa puolustajaani, joka juuri otti huikan hänen vesilasistaan ja näytti hyvin tympääntyneeltä. En ihmetellyt, sillä hän oli saanut puhua näiden kahden tunnin aikana ehkä kahdesti, eikä mitään edistystä ollut tapahtunut minun puolelleni. Tuomari piti minua yhä osallisena: sen näki hänen melkein mustista silmistään, jotka arvioivat minua hyvin tarkasti tuomarinpöydän takaa. Annoin silmieni mennä tahallaan kieroon, kun tuo arvosteleva narttu tuijotti minua. 

Ihan sama menisinkö vankilaan, sillä sitä vanhempani ja veljeni halusivat, sekä luultavasti myös koko universumi. Voisin helpottaa perheeni elämää, jos menisin mädäntymään selliin sillä välin kun heidän "täydellinen" huumekauppiaana toimiva poikansa jatkaisi puuhiaan entiseen malliinsa heidän neniensä alla. Siitä tulikin taas mieleen veljeni eli koko Jenkinsin suvun suurin ylpeyden aihe: Charlie Jenkins, joka oli luultavasti Lontoon suurin huumekauppias. Kukaan muu kuin minä ei tietenkään ollut tiennyt asiasta mitään ennen tätä kyseistä oikeudenkäyntiä. Ja nyt kaiken sen salailun takia, istuin tässä tuolissa olevinaan osallisena tähän kaikkeen. Olisi vain pitänyt kusauttaa hänet, ennen kuin kukaan olisi saanut mitään selville. En silloin istuisi tässä, vaan pelkästään eräs kermaperse nimeltään Charlie.

"Kyllä, tuomari Henderson. Juhlissa olleiden silminnäkijöiden mukaan neiti Jenkins oli nähty riitelemässä herra Jenkinsin kanssa, ja riita oli siirtynyt lopulta yläkertaan, jolloin eräs nimeltä mainitsematon silminnäkijä kertoi nähneensä neiti Jenkinsin pitelevän pussillista raakaa marihuanaa käsissään", syyttäjä, jonka nimeä en enää muistanut, sylkäisi ja katsahti ensin minua murhaavasti ja sitten tuomaria. Virnistin tuolle hienolle yksitoikkoiselle tarinalle, jossa minut haukuttiin seinään, mutta yllätyksekseni veljeni käveli pois enkelinä. Itse demoni sulautui varjoihin ja päästi helvetin irti.

"Neiti Jenkins, myönnättekö huumeiden hallussapidon tuona kyseisenä iltana?" tuomari Henderson kysyi ja piteli käsissään puista nuijaa, jolla hän pian lähettäisi minut vankilaan.