✗KAHDESTOISTA LUKU✗

6.1K 467 241
                                    

[[ A/N: Bonjour! Ça va? Siis huomasin just et tähän kirjaan on viimesin luku julkastu 28.9 ....Että mitähän vittua?😂Anteeks ku ootte varmasti oottanu tätä jatkoa pitkään... Anteeksi... JA HARRY NÄYTTÄÄ TAAS VAIHTEEKS TUOLLA YLHÄÄLLÄ KU KREIKKALAISELTA JUMALALTA❤️😭]]

Toivottavasti ootte kaivannu 365PV❤️

Ja nyt laitetaan biisi lukuun ja sit lähtee😏💅🏻

H I D E   A W A Y
Daya

++++

Purin alahuultani niin lujaa, että tunsin jo veren suloisen ja metallisen maun kielelläni, niellen hitaasti sen alas pitkin kuivaa kurkkuani, kuin janoinen vampyyri, joka hamusi lisää. Käsiäni taas puristin tiukasti yhteen, valkoisten rystysieni lähes täristessä, kun puristin kirkkaanoranssin vankilapuvun nihkeää kangasta nyrkkejeni sisään. Tunsin hengitykseni heittelevän pahasti, kuin hengittäminen olisi uusi taito, joka minun piti opetella nopeasti, jotta selviäisin tästä. 

Suljin silmäni ja yritin keskittyä kuuntelemaan vieressäni istuvan miehen hätäistä puhetta, kun hän puhui ääni täristen puhelimeen, katsoen samalla luodinkestävän lasin takana itkevää vaimoaan, jonka sylissä istui noin kolmen vuoden ikäinen tytär, jonka afro peitti lähes hänen kauniit sulan suklaan värittämät silmänsä. Katselin pieni hymy huulillani, kuinka vaimo selvästi puhui rauhallisesti miehelleen puhelimeen lasin toiselta puolelta, tummaihoisen miehen hymyillessä ja asettaessa kätensä lasia vasten. Sen jälkeen minun oli pakko kääntää katseeni pois, sillä sen katsominen sattui liikaa.

Minun vanhempani eivät tulisi koskaan katsomaan minua noin surullisina tai huolestuneina. He eivät painaisi kalliita sormuksia täynnä olevia sormiaan vasten tuota likaista panssarilasia ja kertoisi minun olevan tärkeä heille. En ollut koskaan ollut, enkä tulisi koskaan olemaankaan.

En tiennyt mitä tuo vieressäni istuva mies oli tehnyt, että hän oli ansainnut paikkansa täällä kivisessä Helvetissä, mutta siitä olin varma että hän katui sitä enemmän kuin mitään muuta. Olin pelkästään kuuntelemalla saanut selville, että tuo kaunis tummaihoinen nainen tuolla lasin toiselle puolella oli hänen monen vuoden takainen vaimonsa, jonka vasemman käden nimettömässä kimalteli uskomattoman kaunis timanttisormus. Vaikka kuinka yritin estää mieltäni ajattelemasta näin niin en voinut sille mitään, että jossain aivojeni pimeimmissä sopukoissa veikkasin sormuksen olevan yksi niistä syistä miksi tuo itkevä mies oli täällä. 

Katselin hymyillen naisen sylissä istuvaa pikkutyttöä, joka piteli sylissään vanhan näköistä nallea, jonka toinen silmä oli selvästi ommeltu uudelleen, sillä se oli erivärinen kuin nallen toinen silmä. Nyt kun katsoin nallea tarkemmin, huomasin sen toisen nappisilmän värin muistuttavan ihmeissään olevan tytön isän silmien väriä. Ehkä tytön äiti oli halunnut pitää tuon isän aina tyttärensä lähellä näin, vaikka tyttö ei siitä itse tiennytkään mitään. Se oli viisas veto hänen äidiltään: laittaa jotain mikä muistutti lasta hänen isästään johonkin, mikä oli lapselle hyvin rakas.

Muttei koskaan niin rakas kuin hänen oma isänsä.

Päätin jättää perheen omaan rauhaansa, keskittyen katsomaan edessäni olevaa yllättävän puhdasta lasia ja huomaten kuinka huoneen toiselle puolella seisoi kaksi poliisia oviaukolla, jonka kautta osa vankien ystävistä ja perheenjäsenistä tuli sisään ja lähti ulos. Odotin kuumeisesti näkeväni erään tutun blondin astuvan sisään, se samainen vanha nahkatakki päällään ja käyttämätön tupakka korvansa takana, kiharoiden hiusten peittäessä sitä juuri sen verran, että sen vielä näki. Halusin nähdä Dannyn ja kuulla hänen vahvan brittiaksentin täyttämän äänensä. 

365 Päivää VankilassaWhere stories live. Discover now