"Se on Sirun vuoro käyttää Milli iltalenkillä", äiti sanoo silmälasiensa takaa samalla yrittäen pujottaa lankaa neulansilmästä läpi. Tuleva morsian Linnea seisoo hääpuku päällään olohuoneessa hermorauniona ja äiti yrittää parsia mekkoa kasaan. Samuel ja Linnea istuivat olohuoneessa repeytyneen mekon kanssa, kun tulimme kotiin täydelliseltä päiväreissultamme. Samuel ei tietenkään saa nähdä morsianta mekossaan ennen kuin vasta alttarilla, joten hän istuu tällä hetkellä isän kanssa polttamassa sikaria parvekkeella. Isä inhoaa tupakkaa, mutta sikarit on hänen mielestään ihan ok aina välillä.
"En jaksa", Siru huokaa ja nostaa jalkansa ylös sohvan selkänojalle.
"Me sovittiin, että jos koira otetaan, niin näistä iltalenkkivuoroista pidetään kiinni", äiti korottaa ääntään.
"Blaa blaa blaa", Siru kohentaa asentoaan ja alkaa räplätä puhelintaan. Hetken päästä oma puhelimeni värähtää taskussa.
[21.17]
Käytä Milli mun puolesta ja mee samalla näkee sitä söpistä
Vilkaisen Sirua ja hän iskee vaivihkaa silmää. Minulla meinaa pettää pokka samantien. Ei huono idea.
"Voin lähtee käymään. Siru käyttää sit mun vuorolla."
"No Siru sitten lähtee meidän kanssa käymään vielä juhlapaikalla", äiti sanoo topakasti, mutta Siru ei ole kuulevinaan. "Nyt se puhelin pois!"
Siru huokaa dramaattisesti ja laittaa sohvatyynyn naamalleen.
"Kiitti oikeesti ku autatte", Linnea yrittää saada tunnelmaa rennommaksi. Linnea on minua kaksi vuotta vanhempi — kympin tyttö, niin koulussa kuin lestadiolaisuudessakin. Oli aivan lottovoitto äidille ja isälle, kun Samuel kertoi seurustelevansa hänen kanssaan, sillä Linnea on unelmaminiä. Joskus tuntuu, että äiti haluaisi adoptoida minut ja Sirun johonkin Siperiaan ja ottaa Linnean tilalle.
Linnea aikoo hakea lääkikseen Helsinkiin, mutta niistä opinnoista ei luultavasti tule yhtään mitään, varsinkaan nyt kun he menevät naimisiin. Se nyt vain on valitettava tosiasia, ettei lestadiolaisnaisen edes kannata alkaa satsata uraansa. Naimisiinmeno merkitsee vauvoja ja häiden jälkeen seuroissa ei enää katsota naista silmiin, vaan tuijotetaan pelkkää vatsaa. Se on niin surullista, sillä Linnea olisi aivan ihana lääkäri.
"Oot ihan täydellinen morsian", sanon Linnealle ja hän hymyilee kiitollisena. Nousen sohvalta ja menen eteiseen. Puen ylleni söpön jättikokoisen puuterin värisen toppatakkini ja laitan Timberlandit jalkaani, ja päähäni painan ihanan vaaleanpunaisen pipon, jossa on iso tupsu. Milli heiluttaa häntäänsä innoissaan, kun tajuaa pääsevänsä pihalle.
"Pidä hauskaa", Siru virnuilee ovenraossa. "Eikö ollu hyvin keksitty?"
"Joo puhu vielä vähän kovempaa", sähähdän äkäisesti, mutta en voi olla hymyilemättä. "Kiitti oikeesti."
"Eipäs mitään", Siru kääntyy virnuillen pois ja läsähtää takaisin olohuoneen sohvalle masentumaan.
Ulkona on ihanan raikkaan kesäillan tuoksu. Milli lähtee samantien pomppimaan nurmikolle, ja avaan puhelimeni katsoakseni minun ja Antonin viimeisimpiä viestejä.
[18.03]
Aafjklgdsjgs en kestä
Pakko nähä sut tänää
Tuu illal käymää?
[18.05]
en mä varmaan pysty😞
[18.06]
Ei se oo vaikeeta
Ovesta ulos ja vasemmalle
[18.07]
haha
katotaa😚
[18.07]
Jeeeee!
Alan näpyttämään Antonille viestiä heti, kun saavun hiekkatietä siihen kohtaan, mihin taksi jätti meidät.
[21.32]
tuu tähän metsään
ja vähä niinku äkkiä
Anton avaa viestin samantien ja alkaa kirjoittaa.
[21.33]
I'm on my way bebe
Hymyilen puhelimen ruudulle ja vislaan Millin mukaani metsään. Näen Antonin pihavalojen syttyvän ja näen tutun tumman huppariin pukeutuneen hahmon pihalla. Heilautan puhelimeni valoa merkiksi ja näen hänen siluettinsa vilkuttavan ennen kun hän katoaa pihavalojen loisteesta metsään. Vatsassa alkaa tuntua taas tuttu jännitys, istahdan kivelle odottamaan ja silitän Millin päätä. Kuulen askeleita ja Milli alkaa heti murista, joten komennan sitä olemaan hiljaa ja askeleet lähestyvät.
"Otit sit vahtikoiran messii", kuulen Antonin äänen läheltä.
"Pakkohan mun oli, ku oot niin arvaamaton", vastaan ja päästän Millin haistelemaan uutta tyyppiä. Millin häntä heiluu innokkaasti ja Anton rapsuttaa sitä päälaelta ja lässyttää suloisesti. Sydämeni meinaa sulaa siihen paikkaan. Anton lakkaa rapsuttamasta ja tulee lähemmäksi.
"Moi", Anton sanoo suloisesti hymyillen.
"Moi."
Onneksi on pimeää, sillä tunnen punastumisen joka puolella vartaloani. En totu tähän ikinä, tuohon tyyppiin ja tuohon katseeseen noissa tummissa silmissä.
"Miten menee?" Anton kysyy ja vie kätensä farkkujen taskuihin.
"Pitkästä aikaa tosi hyvin."
"No kai nyt ku oot mun kaa tääl salaises metsäs", Anton sanoo ylimielinen vire äänessään enkä voi olla naurahtamatta.
"Älä imartele ittees", vastaan. "Tällä kertaa lähinnä mun siskon takia."
"Ahaa", Anton sanoo. "Tais olla kiva päivä Oulus?"
"Mistä sä tiiät et oltiin siellä?"
"No seurasin sua koko päivän", Anton sanoo vakavalla naamalla, mutta hymyilee sitten. "Siis Instassa. Sul oli ig-storys se pannarikuva."
Kerkesin jo unohtaa sekä laittamani kuvan että sen, että seuraamme toisiamme instagramissa. Edelleen niin utopistinen ajatus. "No se selittää", naurahdan.
"Mietinki ku en nähny sua koulus", Anton sanoo. "Olitteks shoppaa?"
"Joo."
"Löytyks mitää?"
"Joo, mekko mun veljen häihin."
"Onks broidis menos naimisiin?" Anton kysyy ja katsoo minua epäuskoisena. "Minkä ikänen se on?"
Tajuan samantien puhuneeni ohi suuni. Nuori sulhanen herättää varmasti kysymyksiä, joihin en ole vielä valmis antamaan vastauksia. "Ihan naimaikäinen, ei tarvi olla huolissaan."
Anton naurahtaa heitolleni. "Onks sul seuralaista sinne?"
"Ei."
"Mul ois puku tuol kuule valmiina", Anton virnistää. "Näytän aika hyvält siinä."
"No voit ihailla ittees peilistä sillä aikaa ku oon juhlimassa", vastaan huolettomasti saaden Antonin tuhahtamaan. Hetken päästä hän kaivaa taskustaan tupakan ja tarjoaa siitä välillä henkosia minullekin.
"Mitä oot tehny tänää?" vaihdan puheenaihetta.
"Koulun jälkeen en oikeestaan mitää. Jesse pyys mua niiden auton kyytiin dokaa."
"Et sit lähteny?"
"Tuli parempaa tekemistä", Anton luo merkitsevän katseen minuun ja hymyilee. Välillämme vallitseva sähkölataus aiheuttaa varpaisiini taas sitä ihanaa jännittävää kihelmöintiä. Hän näyttää niin uskomattoman hyvältä huppu päässään ja tupakka huulessa, sellaiselta pahalta pojalta, vaikkei hän sellainen olekaan. Nappaan tupakan hänen kädestään ja vedän pitkät rohkaisevat henkoset. Heitän tupakan maahan ja tartun Antonin hupparin reunoista vetäen varovasti hänen kasvojaan lähemmäs omiani. Painan huuleni hänen huulilleen, niin kuin olen haaveillut koko päivän tekeväni.
Koko kehoni valtaa euforinen tunne, Antonin huumaava tuoksu leijuu ympärilläni ja se saa minut himokkaammaksi. Anton hivuttaa kätensä poskilleni ja suutelee takaisin entistäkin intohimoisemmin, niin intohimoisesti, että jalat meinaa lähteä alta. Anton siirtää kuin tilauksesta kätensä tiukasti lanteilleni kuin pitäen minut pystyssä, niin kuin hän olisi lukenut ajatukseni. Anton irroittaa huulensa omistani ja tunnen hänen hengityksensä vasten kosteita huuliani, kunnes hän nostaa minut kivelle istumaan. Hän työntää lantiotaan minua vasten suudellen samalla kaulaani hitaasti ja pitää kädellään selästäni kiinni etten putoa. Kiedon jalkani hänen ympärilleen ja alan huohottaa Antonin kosketuksen vaikutuksesta. Anton on kuin huumetta, jota haluan saada vain lisää enkä silti saisi sitä tarpeeksi.
Milli alkaa murista ja työnnän Antonin refleksinomaisesti kauemmas, kadotin paikantajuni jälleen enkä muistanut olevani koiran kanssa ulkona, enkä todellakaan näin lähellä kotia. Pälyilen paniikissa ympärilleni tarkistaakseni ettei siellä vain ole ketään. Anton naurahtaa reaktiolleni ja vetää minut takaisin itseään vasten.
"Oot ihan vitun kuuma", Anton kuiskaa.
"Älä viitti."
"No oot", Anton sanoo käheästi. "Hyvä etten ota sua tässä ja nyt."
Pala nousee kurkkuun Antonin sanoista ja yhtäkkiä se syöksyy tajuntaani. Tässä minä, uskovainen 16-vuotias neitsyt, muhinoimassa metsässä kuin mikäkin syntinen huora. Synnintaakka alkaa raastaa sisintäni ja kuristaa kurkkuani, niin kovaa, että se saa minut irrottautumaan Antonin otteesta. Sisäinen ääni karjuu minulle, kuinka väärin tämä kaikki on — kuinka valehtelin meneväni koiran kanssa lenkille ja päädyin metsään hajareisin vasten vastakkaisen sukupuolen vartaloa, kuinka minun pitäisi oikeasti olla auttamassa perhettäni järjestämään huomisia hääjuhlia. Niitä synnittömiä, kahden uskovaisen hääjuhlia.
Epätoivon kyyneleet nousevat silmiini ja koitan painaa molemmilla käsillä päätäni, yrittäen hiljentää sisälläni huutavan äänen. Äskeinen huohotus alkaa pikkuhiljaa muuttua paniikkikohtaukseksi, sydän alkaa hakata tiheämmin.
"Apua, meninkö liian pitkälle?" Anton kysyy huolissaan. Pudistan rivakasti päätäni ja upotan kasvoni kämmeniini. Hävettää olla tällainen, tällainen sekasotku, josta kukaan ei ota mitään selvää.
Minä itse varsinkaan.
"Älä piiloudu", hän sanoo ja silittää hellästi poskeani kääntäen kasvoni samalla omiaan kohti. "Oot niin kaunis."
Hän painaa vielä huulensa huulilleni ja olemme vain ihan hiljaa. Anton painaa otsansa vasten otsaani ja hengittää oikein syvään ja puhaltaa ilman hitaasti ulos. Sanomatta sanaakaan hän saa minut tekemään samoin, ja ihan huomaamatta hyperventilointini on muuttunut takaisin aivan normaaliksi hengitykseksi.
"Kiitos", saan sanotuksi, kun pala kurkussani on viimein pienentynyt.
"Kiitos sulle", Anton sanoo ja painaa suukon otsalleni.
"Miten sä teet ton?"
"Minkä?"
"Ku osaat käsitellä nää tilanteet noin hyvin."
"F41.0 ja F32.1", hän sanoo hiljaa.
Katson Antonia kysyvästi.
"Diagnoosikoodit. Paniikkihäiriö ja keskivaikea masennus", Anton sanoo ja sytyttää uuden tupakan. "Mulla on noista vuosien kokemus."