"Joten...olen paskapää."
Brooks. Hänen olemassaolonsa kirous.
"Nytkö vasta tajusit?"
"En ole hyvä näissä asioissa."
"Olen huomannut."
"Joten tämä on todella kiusallista ja vihaan tätä. Ole kiitollinen."
"Vahva aloitus."
Brooks voisi haukkua häntä ja Elias olisi silti kiitollinen.
"Olen kusipää, okei? Kusen asioita, enkä aina edes välitä siitä. Sellainen minä olen. Kun minulla on jotain hyvää, se muuttuu paskaksi lähes poikkeuksetta."
"Ja minä olen se jokin hyvä tässä skenaariossa?"
Brooks oli hiljaa.
"Luulin, että olin saamassa anteeksipyynnön, enkä rakkaudentunnustusta."
"Ja minä luulen, että otan anteeksipyyntöni ja lähden helvettiin."
"Brooks."
Hänen nimensä oli pehmeä rukous Eliaksen huulilla.
"Anna minun puhua", Brooks pyysi.
Elias nyökkäsi, vaikka Brooks ei voisi sitä nähdä. Brooks hengähti raskaasti ja lakanat kahisivat linjan toisessa päässä, kun poika epäilemättä etsi parempaa asentoa.
"Minun on vaikeaa päästää ihmisiä lähelle, enkä tiedä miksi kukaan edes haluaisi päästä lähelle. Olen tottunut siihen, että ihmiset varovat minua tavalla tai toisella. Ja sitten sinä tulit, etkä välittänyt tippaakaan yksityisyydestäni. Näit kaikki asiat, joita yritin piilotella. Sinä olet sinä ja ehkä minusta tuntui, että ajattelet olevasi parempi kuin minä."
"En ikinä ajattelisi niin."
"Et tietenkään, koska olet niin...."
"Mitä?"
"...vitun hyvä ihminen", Brooks kuulosti melkein katkeralta. "Olet Elias Somerset. Jokaisen äidin unelmavävy."
Elias Somerset. Mikä vitsi.
"Kai tajuat, että se on hevonpaskaa?"
"En tiedä, mutta olen tajunnut, että sinä tiedät kaiken minun elämästäni, enkä minä tiedä mitään sinun elämästäsi."
"Et ole koskaan kysynyt", Elias sanoi.
"Kai minä kysyn nyt."
"Kysy sitten."
Pitkä hiljaisuus.
"Oletko kunnossa?"
Elias ei ollut kunnossa, eikä ollut ollut pitkään aikaan. Miten hän selittäisi sen Brooksille ilman, että kuulostaisi vikisevältä, etuoikeutetulta pennulta? Hänellä oli kaikki eväät ja edellytykset olla maailman onnellisin ihminen ja silti hän oli onneton.
Brooksille ei ollut itsestäänselvää, että jääkaapissa oli ruokaa. Brooksilla ei ollut mitään, mutta hänellä oli rakkautta. Eliaksella oli kaikki, mutta kukaan ei rakastanut häntä. Ainakaan todellista Eliasta. Brooks ei mitenkään voisi ymmärtää häntä.
Ja oli Elias onnellinen, aina välillä. Hän oli aidosti onnellinen maajoukkuepaikasta ja lämpimästä hiekasta varpaiden välissä, mutta niitä ohimeneviä hetkiä seurasi aina hetkiä, jolloin hän oli niin väsynyt ja ahdistunut, ettei meinannut jaksaa hengittää. Eikä Elias osaisi selittää sitä.
Ei voisi selittää, että oli 18-vuotias ja väärinkäytti päihteitä, jotta voisi olla rauhassa. Hänellä oli rahaa. Hän olisi voinut mennä terapiaan vaikka seuraavana päivänä, mutta ei mennyt, sillä hänelle oli iskostettu ajatus, ettei Somerset tarvinnut kenenkään apua.
Hän ei saanut mitään iloa irti juhlimisesta, mutta ei saanut mitään iloa itsestään selvänä. Helpointa hänen oli olla siinä turrassa välitilassa, jossa hän ei ollut itsensä, mutta ei täysin mitään muutakaan. Ja näitä molempia versioita yhdisti vain palo päästä jäälle.
Ja ehkä se miten Brooksin unelias ääni sai molemmat kehräämään.
Oli olemassa kaksi Eliasta. Se kiiltävä pinta, jonka sisällä hän oli loukussa, ja se toinen, joka oli tallattu ja työnnetty syvälle sisimpään. Hän oli niin tottunut olemaan piilossa. Hän oli piilotellut ja silotellut asioita niin kauan, että oli onnistunut piilottamaan ne itseltäänkin.
Hän olisi halunnut antaa aidon Eliaksen Brooksille, mutta se ei ollut mahdollista.
"Olen kunnossa."
Brooks oli hiljaa. "En usko sinua."
"Miksi?"
"En vain usko."
"Kaikki muut uskovat."
"Ja kaikki muut pysyvät kaukana minusta."
Kupla sulki heidät sisäänsä, salainen radiotaajuus, jolla he olivat. He molemmat tiesivät, että heidän oli turha taistella vastaan.
"Joten tässä tulee se anteeksipyyntö", Brooks sanoi.
"Tuskin maltan odottaa."
"Turpa kiinni. Teet tästä vaikeaa."
Elias nauroi.
"Oli vittumaista vähätellä sinua ja väittää, että elämäsi olisi ollut lastenleikkiä, kun minulla ei ole aavistustakaan millaista se on ollut....joten olen pahoillani."
"Arvostan sitä."
"Olen paska kuuntelemaan. Olen paska antamaan neuvoja. Oikeastaan olen yleisesti aika paska ystävä, mutta, olen täällä. Jos tarvitset minua."
Elias nielaisi. Nyrkki puristui sydämen ympärille.
Elias oli tottunut olemaan yksin. Se oli hänen ristinsä. Jackson sanoi aina, että ihminen syntyi ja kuoli yksin ja siinä välissä oli jokaisen omalla vastuulla tehdä itsestään jotain. Hänen pitäisi selvittää päänsä itse. Se ei ollut Brooksin ongelma.
Joten hän ei voinut kertoa, että oli ollut selvänä vain yhtenä iltana. Ei voinut kertoa, että oli kaatanut kaikki juomat minibaarista alas lavuaarista, koska ei luottanut itseensä.
Sanat olivat kielenkärjellä, mutta eivät tulleet ulos.
"Olen kunnossa, Brooks. Luota minuun."
Brooks huoahti, haistaen valheen jopa toiselta puolelta maailmaa. "Jos jossain vaiheessa tajuat, ettet olet, niin... saatan vastata puhelimeen."
"Kiitos", Elias sanoi, kun ei keksinyt muutakaan.
"Ole hyvä", Brooks sanoi, kun ei keksinyt muutakaan.
Jouluaattoon oli kaksi päivää, mutta maailman parhaimmille nuorille jääkiekkoilijoille se tarkoitti jotain ihan muuta. Se tarkoitti nuorten maailmanmestaruuskilpailuja.
Yhdysvaltain maajoukkue oli laskeutunut Ruotsin maaperälle muutama päivä aikaisemmin. Vietettyään viisi lämmintä päivää kristallinkirkkaassa paratiisipoukamassa Karibian saarella Tobyn ja muiden poikien kanssa, Elias oli raukea, turta ja valmis.
Caroline Somerset, joka oli viettänyt kaikki viisi päivää ylisuuri aurinkohattu päässä ja margarita kädessä, ei ollut vaikuttanut liian huolestuneelta pojastaan. Kun he istuvat vieretysten aamupalalla aurinkolasit silmillä, joko hän ei huomannut tai oli luovuttanut.
Elias oli ollut henkisesti hyvin kaukana Aspenin sankoista kuusimetsästä ja hyisestä kylmyydestä Tobyn lähestyessä rantaa jahdin kannella rintakehä paljaana, hulmuavassa kukkapaidassa.
Nyt taakse olivat jääneet Saint Barthin valkoiset hiekkarannat. Lentokoneen laskuteline oli kohdannut jäätyneen kiitoradan ja he olivat saapuneet maahan, jossa oli taas kylmä ja ihmiset puhuivat kuin maahiset. Ja Elias oli sinkoutunut myös ajatuksissaan takaisin.
Maajoukkue yöpyi hotellissa lähellä alkulohkojen jäähallia, Frolundaborgia. Yhdysvallat pelaisivat alkulohkossa Slovakian, Tshekkin, Sveitsin ja Norjan kanssa.
Elias Somerset oli oppinut monia asioita isältään, jotkut niistä hyödyllisiä, jotkut vähän vähemmän, mutta hän oli parhaimmillaan kun sai seurata rutiineja.
Hän heräsi joka aamu kuudelta ja kävi lenkillä. Teki lihaskuntotreenin hotellihuoneessa, kävi suihkussa ja meni sen jälkeen aamupalalle. Smoothie ja bagel. Taikauskoa tai ei, seksi ei kuulunut hänen rutiiniinsa pelimatkoilla. Toby oli saanut hänet rikkomaan sääntöä muutaman kerran. Hän osasi olla hyvin suostuttelevainen.
Aamupalalta he lähtivät hallille. Yhdysvaltojen maajoukkueen jäätreenit olivat aamupäivällä Slovakian joukkueen jälkeen. Joskus he katselivat heidän treenejään, joskus eivät. Tunnelma muuttui päivä päivältä jännittyneemmäksi, kun kisojen alku lähestyi. Harjoitukset olivat sujuneet hyvin, pojat olivat levänneitä ja hyvässä kisakunnossa. Tauko oli tehnyt hyvää myös Eliaksen ranteelle.
He olivat juuri lopetelleet omat treeninsä jäällä. Nico Eisermanin vuorolla kopissa soi trance-henkistä musiikkia, josta jokainen valitti vuorollaan. Heidän pelastuksekseen valmennustiimi astui sisään pukukoppiin ja pyysi sammuttamaan pauhaavan musiikin.
"Okei, kundit", päävalmentaja rykäisi.
Jäljellä oli enää ketjujen muodostus. Sitten he olisivat valmiita kohtaamaan Kanadan näytösottelussa ja parin päivän päästä Norjan ensimmäisessä virallisessa pelissä.
"Täällä on paikalla paljon kundeja, jotka ovat kaikki omalla tavallaan loistavia johtajia. Ja se tekee tästä kokoonpanosta erityisen. Uskon, että tänä vuonna se on se ratkaiseva tekijä, joka antaa meille mahdollisuuden saavuttaa sen minkä vuoksi me kaikki olemme täällä ja mitä me kaikki haluamme."
Päävalmentaja oli pitkä, punatukkainen ja punapartainen mies. Elias piti hänestä. Hän oli reilu, mutta tiukka ja hänellä oli syvä arvostus lajia kohtaan ja osaaminen, jolla täyttää isot kengät.
"Ketkä teistä sitten johtavat täällä? A:t hihaansa saavat Nico Eiserman, Jason Wu ja Tobias Clemonte."
Taputuksia. Elias ja Toby vilkaisivat toisiaan.
"Joukkueen kapteenina toimiminen on suuri kunnia ja suuri vastuu ja sen kunnian saa kantaa tänä vuonna Elias Somerset. Hyvin tehty, poika."
Elias nousi ylös.
"Kiitos, pojat", Eliaksen ääni kajahti hiljaisessa kopissa. "Tämä merkitsee minulle paljon. Meillä on tänä vuonna hiton kova joukkue, joten olen kiitollinen siitä, että saan edustaa meitä."
Joukkue hurrasi ja taputti.
"Kiitos, että luotatte minuun. Eiköhän voiteta tänä vuonna."
Lisää huutoa ja vislauksia.
Eliaksen sydän oli pakahtua. Hän oli ollut kapteenina myös viime vuonna, mutta minkään ei pitäisi olla koskaan itsestäänselvää.
"Joku yrittää kovasti olla ensimmäinen valinta", Toby piikitteli, kun Elias istui takaisin alas.
"Mitä? Luulitko, että annan sen vain sinulle?"
"En tietenkään. Se tekeekin tästä jännittävää."
Kun Yhdysvaltojen maajoukkue poistui pukukopista ja antoi tilaa heidän jälkeensä treenaavalle Norjan maajoukkueelle, lehdistö saartoi heidät jäähallin aulassa. Elias ja Toby olivat lyöneet vetoa siitä missä vaiheessa Jacksonin nimi tulisi esille. Se tuli lähes välittömästi.
"Isäsi, Jackson Somerset, oli myös aikanaan ansiokkaasti U18- ja U20-joukkueiden kapteeni. Miltä tuntuu seurata hänen jalanjäljissään ja lähteä johtamaan Yhdysvaltojen maajoukkuetta kohti voittoa täällä, Ruotsissa?"
Pelinaama päälle, Elias. Lyhyellä, vaaleatukkaisella naistoimittajalla oli hius kiinni huulikiillossa, eikä Elias voinut keskittyä mihinkään muuhun. Ruotsalaistoimittaja puhui murtuneella aksentilla.
"Minulla on suuri kunnioitus isääni kohtaan. Hän on raivannut tien aikanaan ja antanut minulle monia tarvittavia työkaluja, mutta haluaisin ajatella, että olen täällä tekemässä omaa polkuani", Elias puhui mekaanisesti, mutta ulospäin hän oli se rakastava, onnellinen poika, joka hänen kuului olla.
"Mutta rehellisesti sanottuna, tämä on unelmieni täyttymys", Elias vastasi, kerrankin totuudenmukaisesti, sydämensä pohjasta. "En voisi olla kiitollisempi valmennustiimille siitä, että he uskovat minuun. Viime päivät ovat olleet uskomattomia, enkä malta odottaa mitä tulevaisuus tuo tullessaan."
"Toivottavasti kultamitalin", naistoimittaja iski silmää.
"Eikö sinun pitäisi tukea Ruotsia?" Elias kysyi leikkimäinen pilke silmissään ja naistoimittaja naurahti heleästi, kevyt puna poskilla.
"Ei kerrota heille."
Brooks vihasi joulua.
Se oli pahinta aikaa. Se muistutti häntä rikotuista lupauksia ja turhasta odotuksesta. Heidän äitinsä rakasti heitä enemmän kuin mitään ja oli aina yrittänyt kaikkensa antaakseen heille sellaisen joulun, jonka he ansaitsivat ja halusivat. Brooks oli tehnyt kaikkensa, jotta Sam voisi juhlia joulua samalla tavalla kuin muut, mutta jokin mikä alkoi mahtipontisesti kuoli vuosien saatossa valmisruuaksi sohvalla.
Tänä vuonna Myersin kotitalo oli kuitenkin piparintuoksuinen ja hyvin punainen. William oli häärännyt talossa ripustelemassa Eleonoran kanssa jouluverhoja ja pyyhkimässä pölyjä.
He kaikki tiesivät miksi.
Koska se saattaisi olla viimeinen kerta.
Joten Brooks pysyi poissa.
Joulupäivänä Sam heräsi aikaisin. Brooks oli vielä syvässä unessa paketoituaan lahjoja puolet yöstä, kun Sam ryntäsi hänen huoneeseensa.
"Tiedätkö mikä päivä on?" Sam hyppäsi hänen sänkyynsä.
Brooks urisi ja yritti vetää peittoa päänsä yli. Sam hyppi hänen jalkojensa päällä saaden koko sängyn heilumaan.
"On joulu."
Sam nousi seisomaan sängylle ja repi peittoa Brooksin päältä. Brooks kamppasi hänet ja Sam kaatui nauraen.
"Paljon kello on?"
"Seitsemän."
"Miksi et ole nukkumassa?"
"Ei mua väsytä enää."
Joulu oli Samin lempipyhä, mutta se oli juhlapyhä, jota Brooks odotti kauhulla joka vuosi. Hän nousi sängystä, vaikka oli niin väsynyt, että olisi voinut maata ruumisarkussa.
He tekivät aamiaista ja söivät yhdessä Eleonoran sängyllä ja katselivat piirrettyjä. Brooks tarkkaili äitiään epäilevästi, mutta hän vaikutti paremmalta ja hymyili vaisusti juoksuttaessaan laihoja sormia Samin lyhyessä, kiharassa tukassa. Aamiaisen jälkeen Brooks ja Sam lähtivät läheiselle lammelle, kuten joka vuosi.
He saapuivat paikalle samaan aikaan, kun Andrew raahasi perässään vastarannalta neljää äänekkäästi kinastelevaa pikkusisarustaan. Sam ja Andrew'n pikkuveljet, Matthew, Nathan ja Oliver, sinkosivat jäälle huutaen mailat käsissään ja Andrew kyykistyi auttamaan pikkusiskoaan, Oliviaa, solmimaan luistimien nauhat.
"Vihaan heitä niin paljon", Andrew sihahti, kun pieni vaaleanpunainen toppapallo lähti liukumaan jäälle haparoivin askelin kuin vastasyntynyt vasa. Se oli vale. Andrew tekisi mitä tahansa perheensä vuoksi.
"Hyvää joulua, mulkku."
"Hyvää joulua, ääliö", Andrew tarttui Brooksia kaulasta ja halasi tätä.
Andrew kyykistyi ja kaivoi urheilukassista huolellisesti paketoidun paketin, jonka päällä oli punainen tarkoin solmittu rusetti. "Äidiltä. Sinulle ja Samille."
Andrew'n äiti neuloi joka vuosi kaikille edustusjoukkuelaisille villapaidat Ottersien väreissä. Brooks vaali niitä kuin kultamitalia.
Andrew ja Brooks syöttelivät kiekkoa edestakaisin ja hölmöilivät jäällä, mutta suurimman osan ajasta he kiersivät noukkimassa Andrew'n pienimpiä sisaruksia ylös jäältä.
"Oli joulurauha tai ei, listin tuon pikkumulkun", Andrew heitti hanskat jäälle ja noukki äänekkäästi itkevän pikkusiskonsa maasta. Sitten hän tarttui tönäissyttä pikkupoikaa kauluksesta. Pojan isä kiirehti äkkiä paikalle, ennen kuin Andrew ehti alkaa riepotella tätä ympäriinsä.
He viettivät aamupäivän ulkona ja palasivat takaisin posket punaisina ja raajat pakkasenpuremilla.
Williamin ja Meredithin piti saapua neljältä. Brooks vältteli Samin kaikkia asiaan liittyviä kysymyksiä ja valmisteli päässään puhetta siitä, miten heidän isänsä oli A-luokan mulkvisti. Hänen epäilystään huolimatta, kun kello lopulta löi neljä, ovikello soi.
Sam juoksi ovelle.
"Hei, Sammy", William hymyili lempeästi. Hän näytti tyylikkäältä pukeutuneena jouluiseen villapaitaan ja suoriin housuihin. Mustat hiukset oli kammattu siististi. Brooks sipaisi alitajuisesti omaa harakanpesäänsä.
William kietoi kätensä kauniin vaaleahiuksisen naisen ympärille. Meredithin hymy oli aito, poskilla oli heikko hehku. Meredith oli häntä nuorempi, mutta ei paljoa. Ensimmäinen asia, jonka Brooks huomasi, oli jalkapallon kokoinen vatsa neulemekon sisällä.
"Tässä on Meredith. Vaimoni. Meredith, oletkin tavannut Samin, mutta tässä on toinen poikani, Brooks."
"Hei, Sam. Moi, Brooks. Isäsi on kertonut minulle paljon sinusta."
Brooks olisi halunnut pyöritellä silmiään, mutta oli luvannut äidilleen käyttäytyä, joten loihti sen sijaan väkinäisen hymyn kasvoilleen, kun he halasivat kiusallisesti.
"Onnittelut ovat kai paikallaan", Brooks mutisi.
Meredith silitti vatsaansa. "Kiitos. Olemme innoissamme."
William olisi voinut olla innoissaan ensimmäisistä lapsistaankin. Brooksin piti taas muistuttaa itseään, että oli luvannut olla ihmisiksi. Koko tilanne oli absurdi. William toi uuden vaimonsa jouluksi ex-vaimonsa kotiin, jossa asuivat hänen aikaisemmat lapsensa, jotka hän oli hylännyt. Uusiperhe suoraan valkokankaalta.
"Siellä on pikkusiskosi", William kertoi Samille, joka lähestyi uteliaana Meredithiä ja hänen vatsaansa.
"Voinko koskea sitä?" Sam kysyi.
"Totta kai voit. Katsotaan, jos tuntisit hänen liikkeen", Meredith otti Samin käden omaansa ja asetti sen vatsalleen. Meredith liikutteli sitä varovasti ympäriinsä, kunnes Sam kiljahti innosta.
"Tunsin sen!"
"Eikö? Tämä tyttö on melkoinen potkija."
"Ehkä oli aika saada jalkapalloilija tähän perheeseen", William vitsaili ja Brooks ei voinut olla pyörittämättä silmiään. Ei sitä vain voi.
"Sun maha tuntuu hassulta", Sam tökki Meredithin vatsaa. "Se on ihan pinkeä."
"Älä viitsi. Puhkaiset siltä silmän", Brooks työnsi Samin lempeästi pois.
"Mitä? Onko se mahdollista?" Sam huudahti.
"Ei ole. Hän vain leikkii kanssasi", Meredith sanoi pehmeästi. "Vauva on turvassa."
Kun Meredith ja William ripustivat ulkovaatteita naulakkoon, Sam kuiskasi Brooksille: "Se olisi tavallaan siistiä."
Keskustelun aikana Eleonora oli saapunut eteiseen.
"Olen niin iloinen, että tapaamme vihdoin", Meredith sanoi ystävällisesti ja ojensi oman kätensä tarttuakseen Eleonoraa kädestä. Eleonora hymyili takaisin, mutta Brooks näki, että hän oli epävarma.
Meredith näytti stereotyyppiseltä omakotitaloalueen kotiäidiltä kiiltävillä, pitkillä vaaleilla hiuksilla ja kalliilla vaatteilla. Jos William ja Meredith olisivat poseeranneet vierekkäin, heidät olisi voinut lätkäistä suoraan kansikuvaksi johonkin lifestyle-lehteen. William oli elänyt elämänsä ja hankkinut haaveilemansa ammatin.
Äiti taas oli sama nainen kuin aina ennenkin, mutta sairaus oli tehnyt tehtävänsä. Hänen silmänsä olivat sameat ja niiden alla oli syviä varjoja, joita ei voinut peittää meikillä. Eleonora oli herännyt aikaisemmin laittautuakseen, mutta ei ollut jaksanut tehdä sitä. Brooks ajatteli, että jopa kaiken sen kanssa, hänen äitinsä oli maailman kaunein nainen.
Ilta oli samaan aikaan hyvin kiusallinen ja kiinnostava.
Brooks ei myöntäisi kenellekään, mutta kun hän seurasi vierestä muiden touhuilua, se lämmitti häntä. Jotain lapsenomaista tarvetta. Meredith ja William kattoivat pöydän ja huolehtivat ruuista. Sam suhahteli milloin missäkin tehden kaikenlaista, mutta saamatta juuri mitään aikaiseksi. Brooks ja Eleonora makoilivat sohvalla juoden munatotia ja juopuen.
He söivät illallista, joka oli herkullista. Meredith kyseli Brooksilta kysymyksiä, joihin Brooks ei olisi jaksanut vastata, mutta hänen äitinsä potki häntä tasaisen tappavasti pöydän alla. William kyseli paljon kysymyksiä Eliaksesta.
Brooks mietti istuiko Elias kalliilla illallisella vanhempiensa kanssa Michelin-tähden ravintolassa vai oliko hän treenaamassa jouluaattona tyhjällä salilla, koska oli ainoa ihminen, joka ei voinut kääntää itseään off-asentoon.
Se oli mukavaa. Istua pöydässä yhdessä. Niin mukavaa, että koko ajan Brooksista tuntui siltä, että hänen oli oltava piilokamerassa ja hetkenä minä hyvänsä hänelle paljastettaisiin, että kaikki oli ollut vain näytelmää.
William, Meredith, Eleonora ja Sam alkoivat pelata Charades-arvoituspeliä olohuoneessa, jolloin Brooks sai tekosyyn vetäytyä omaan huoneeseensa.
Elias vastasi kolmannella tuuttauksella.
"Hän taitaa olla tosissaan. Ja Sam on onnellinen. Joten... olit oikeassa."
"Voisitko toistaa?"
"Minun ei pitäisi mennä heidän väliinsä vain siksi, että minulla on ongelmia."
"Kuinka aikuismaista. Kuinka ajattelevaista."
"Haista paska. Olen ajattelevainen."
"Niin niin."
"Joten...", Brooks virkkoi.
"Joten...", Elias venytti sanoja.
"Miten sinun joulusi menee?"
"Mikäs tässä. Syön gubbröra ja vörtbröd. Katson SportsCenteriä."
"Syöt mitä?"
"Jotain kalamössöä ja leipää. Ruotsalaiset on outoja."
"Oletko yksin?"
"Joo."
"Kuulostaa kurjalta."
Elias naurahti kuivasti. "Olen tottunut siihen."
Elias oli mieluummin yksin toisella puolella maapalloa, kuin esitti onnellista kotonaan ruokapöydässä kaikkien sukulaistensa keskellä. Jackson ja Caroline olivat lähettäneet tekstiviestillä jouluntoivotukset ja rahaa, ihan kuin Elias olisi tarvinnut enää enempää.
Toby oli kyllä pyytänyt hänet syömään illallista vanhempiensa kanssa, mutta Eliaksen mielestä se olisi ollut vielä surullisempaa kuin yksinolo.
Joten, hyvää helvetin joulua vain.
"Mitä kello on siellä?"
"Melkein kaksitoista. Kuusi tuntia edellä."
"Eikö nukuta?"
Elias vaihtoi aihetta. "Saitko lahjani?"
"Minkä lahjan?"
"Sen, joka on ulkona. Joko se on siellä tai sitten joku pilviveikko ostarilta ryösti minut."
Brooks räpytti tyhmänä silmiä. Joululahjoja?
"En hankkinut sinulle mitään."
"Koska olet ajattelematon."
William esitti surkeasti pantomiimiesitystä Notre Damen kellonsoittajasta, kun Brooks luikki olohuoneen ohi eteiseen ja avasi etuoven. Portaalla oli kuin olikin lahjapaketti. Paketti, joka näytti siltä, että sen oli paketoinut joku, jolla ei ollut peukaloita. Tai joka oli apina.
"Hienosti paketoitu."
"Minkäs teet. Palvelijallani oli vapaapäivä."
Brooks palasi takaisin ja istui sängylle. Hän piteli puhelinta vasten olkapäätä repiessään lahjapaperit irti. Lahjapapereiden sisältä paljastui Yhdysvaltojen maajoukkueen pelipaita Eliaksen pelinumerolla. Brooksia kipristi vatsanpohjasta.
"Yritätkö vittuilla?"
"En ikinä vittuilisi sinulle", Elias nauroi. "Avaa se."
Brooks levitti sinipunaisen pelipaidan auki edessään ja sen sisältä tipahti esine kovaa lattialle. Brooks nosti lattialta muoviin käärityn valokuvakehyksen. Siinä oli Brooksista ja Eliaksesta Sports Illustrated-lehteä varten otettu valokuva. Kehys oli metallia. Taakse oli kaiverrettu heidän nimensä ja päivämärä. Brooksin vatsanpohja pyörähti ympäri.
"Tiedän, että teoriassa lupasin sinulle, että voit unohtaa minut kunhan kausi on ohi, mutta...", Elias puhui, yhtäkkiä hyvin hiljaa. "Ollaan oltu uskomaton tiimi jäällä, joten ajattelin, että saattaisit haluta muistaa sen."
Brooks oli varma, ettei voisi ikinä unohtaa, vaikka yrittäisi. Hän ei osannut sanoa mitään. Hän pelkäsi pilaavansa kaiken sanomalla jotain typerää.
"Tämä on hieno. Kiitos", Brooks sanoi, koruttomasti, ei melkein saanut sanoja ulos suustaan. Murtuiko hänen äänensä juuri?
"Eipä mitään."
Hän pelkäsi, että sanoisi jotain typerää, kuin, että minulla on ikävä sinua.
"Hyvää joulua, Elias."
"Hyvää joulua, Brooks."
//
Tulin tällein jälkikäteen siihen tulokseen, että siirrän varmaan ton ekan kappaleen tohon edelliseen lukuun....en osaa jotenki yhtään nyt jakaa näitä sillain loogisesti, mutta koittakaa pysyä perässä :D
Oon ollu viime päivinä tosi kiitollinen ja iloinen siitä miten ihmiset on reagoinut tähän tarinaan ja saanut siitä hirveesti potkua omaan tekemiseen, joten kiitos siitä teille kaikille <3 vaikka mä tätä raaputtelen yksinäni täällä niin ajattelen silti jotenki et tää on yhteinen projekti.