Alkanut lokakuu lankesi Aspenin ylle kuin venyttelevä jättiläinen. Hitaasti mutta vahvasti se kietoi suuret käsivartensa pikkukaupungin ympärille. Syksy oli hidas siirtymä kohti talvea. Viipyilevä kuolema kesästä kylmyyteen ja pimeyteen.
Lokakuun alussa Somerseteista tehtiin numero Sports Illustrated-lehteen. PR-henkilöt ja lehden toimitus halusivat kuvata periamerikkalaisen ja sydäntälämmittävän tarinan pikkukaupungin kiekkosankarista ja isänsä jalanjäljillä seuraavasta huippulupauksesta. Sukupolven rajoja ylittävä unelma. Elias istui sohvalla kameroiden räiskyessä vanhempiensa välissä niin leveä hammashymy kasvoillaan, että leukaperät kramppasivat. Hän hymyili ja nauroi hersyvää naurua ja haaveili huumeista ja niiden tuomasta tunnottomuudesta.
Artikkeli ei olisi ollut mitään ilman paikkaa, jossa tarina oli saanut alkunsa. Oakridge Ottersien kotihallista. Eräänä iltapäivänä parhaat aikansa nähneessä jäähallissa oli säpinää. Kuvausryhmä ja tiimi työntekijöitä pörräsi Eliaksen ympärillä ja haastatteli edustusjoukkuelaisia, jotka pörräsivät ympäriinsä kuin sokerihumalaiset taaperoikäiset, jotka halusivat oman osansa huvista.
Brooks ja Elias seisoivat keskiympyrässä vierekkäin. Elias oli vaatinut sitä. Hän ei antaisi kasvojensa edustaa Otterseja ilman tätä. Ja koska hän tiesi, kuinka paljon Brooks inhoasi huomiota.
Pirtsakka vaaleatukkainen naismeikkaaja pureskeli purukumia ja töpötteli Brooksin naamalle puuteria puuterityynyllä. Brooks kiukkuili ja yritti paeta tämän kättä. Elias nosti vieressä tottuneesti leukaa taaksepäin ja virnisteli tyytyväisenä.
"Kyllä nyt poikia puunataan. Kohtahan te olette kauniimpia kuin puolet muijista täällä", Diego totesi luistellessaan ohi. Kenneth yritti flirttailla yhdelle nuorista meikkiartisteista, mutta tämä oli keskittynyt pyörittämään Eliaksen otsakiehkuraa täydelliselle paikalle. Vieressä Brooksin villiä mustaa tukkapehkoa suihkutettiin vedellä ja suortuvat aseteltiin kehystämään kalpeita kasvoja tavalla, joka raivostutti Eliasta syvästi, koska hän olisi vain halunnut tarttua niihin.
Brooks ja Elias olivat täysissä pelivarusteissa ja nojasivat mailoihinsa. Elias hymyili sädehtien tavalla, joka saisi naisten ja miesten sydämet sulamaan.
"Sinulla on jotain tuossa. Ai. Se on naamasi", Elias piikitteli.
"Tämä on vitun kiusallista."
"Rentoudu."
Salama räpsähti. Brooks siristi silmiä.
"Miten? Oloni on kuin meikatulla palkintoporsaalla."
"Kun kirjoitat nimen NHL-sopimuksen alle et muuta teekään kuin keikistele mainoskuvissa."
"Ei minun tarvitse tykätä siitä."
"Ei, mutta nyt näytät siltä, että joku olisi paskonut eteesi. Hymyile nyt vähän."
"Olet ärsyttävä."
"Siksi tykkäät minusta."
"Ei sinusta kukaan tykkää."
Brooks hymyili ja Eliaksen sydän jätti lyönnin välistä.
Kuvaukset kestivät monta tuntia pidempään, kuin niiden oli tarkoitus. Edustusjoukkuelaiset tekivät toimillaan kuvausryhmän työstä mahdollisimman hankalaa, mutta heillä ei ollut pitkään aikaan ollut niin hauskaa. Kiekkokausi rullasi hurjaa vauhtia, valmentaja Silva puristi mehut heidän nuorista kehoistaan ja lukion välikokeet olivat alkamassa pian. Pojille teki hyvää olla edes muutaman tunnin ajan vain sitä - nuoria poikia ilman mitään huolia tulevaisuudesta.
Lopulta koko Oakridge Otters-jääkiekkojoukkue levittäytyi jäälle. Andrew ja Kenneth makasivat maassa jalat levällään ja päitään kämmenellä tukien. Diego, Elias ja Brooks nostivat vastustelevan Silvan korkealle ilmaan. Salama räpsähti.
Kun artikkeli julkaistiin muutama viikko myöhemmin, yhdessä kuvassa Brooks ja Elias katsovat toisiaan. He olivat vain härnänneet toisiaan, mutta kuva oli otettu oikealla hetkellä. Silmäkulmat ovat rypyssä ja suut pehmeässä, leveässä hymyssä. Elias näytti umpirakastuneelta. Brooks näytti niin komealta, että hetken Elias meinasi tehdä jotain niin idioottimaista kuin leikata kuvan lehdestä.
Elias jakoi artikkelin edustusjoukkueen ryhmäkeskustelussa. Kenneth vastasi pian: "Iskät <3" Andrew taas: "Tuo on homoa." Brooks reagoi sydänemojilla molempiin viesteihin.
Muutama päivä myöhemmin Toby lähetti Eliakselle kuvan artikkelista ja tekstasi perään: "Näinkö nopeasti löysit tilalleni uuden kapteenin?" ja hetkeä myöhemmin seurasi: "Onko hänellä isompi muna?" Ja sitten Elias vietti seuraavan historian tuplatunnin miettien syntisiä ajatuksia.
Brooks ei voinut paeta elämäänsä Elias Somersetin makuuhuoneessa ikuisesti, vaan lopulta hänen oli palattava kotiin häntä koipien välissä. Hän ei suostunut heittämään hukkaan aikaansa äitinsä kanssa Williamin vuoksi. Se mies oli vienyt häneltä jo tarpeeksi.
Hän avasi makuuhuoneen oven päättäväisesti, mutta osa itsevarmuudesta ja uhmasta valui hänen kehostaan siltä seisomalta. Eleonora laski kirjan kädestä.
"Missä sinä olet ollut?"
"Eliaksella."
"Sinä olet poikani. Ja minä olen vielä äitisi. Sinun pitää ilmoittaa minulle menoistasi."
Brooks istui alas sängynreunalle.
"Oletko vielä vihainen?" Eleonora kysyi.
"Hän jätti meidät, äiti. Mikset voi nähdä sitä?"
"Usko huviksesi, etten minä en ole unohtanut. Hän on kuitenkin huolehtinut meistä omalla tavallaan. Ilman häntä meillä ei olisi kotia, enkä minä olisi saanut hoitoa. Olen antanut hänelle anteeksi."
"Minä en voi", Brooks sanoi. Williamille anteeksiantaminen olisi vaatinut hänestä jotain mitä hän ei ollut valmis antamaan.
"Tähän ei ole parannuskeinoa. Minä kuolen. Sinä tiedät sen. Isäsi on halukas osoittamaan itsensä. Sinä olet lapsi, kultaseni. Sinun ei pitäisi olla vastuussa hänestä."
"Et voi antaa hänen viedä Samia minulta."
"Isäsi on tehnyt virheitä. Hän ei kuitenkaan ole paha ihminen. Hän haluaa osallistua poikansa elämään. Se on hänen oikeutensa. Olet lapsi. Päätös ei kuulu sinulle."
"Tuo on paksua. Nytkö aiot pelata lapsi-korttia?"
"Olen lopen uupunut, Brooks. Mitä sinä haluat, että teen?" äiti huokaisi. "Olen aina ajatellut vain teidän parasta. Sinä lähdet yliopistoon ja sinut valitaan NHL-joukkueeseen. Et voi pitää huolta 12-vuotiaasta ja samalla nauttia elämästäsi. En kestä ajatusta, että halveksut minua lopun elämääsi."
"Teen niin jos annat Samin sille kusipäälle."
Eleonora värähti kun hän veti syvää henkeä. Ilme naisen kasvoilla kovettui, kun hän käänsi katseensa ja nousi ylös sängyltä.
"Olkoon sitten niin."
William ei katoa. Päivä toisensa jälkeen William ilmaantui paikalle. Hän vei Samin elokuviin ja seisoi tämän kanssa kotiotteluiden katsomoissa ja huusi kovempaa kuin monet muut.
Brooks kohteli miestä kuin ilmaa ja öisin hän kuunteli, kuinka Eleonora itki ja yski hiljaa makuuhuoneessa.
Joka kerta, kun William asetti ison kämmenensä Brooksin hartialle ja puristi ja sanoi "poika", osa Brooksin sisällä samaa aikaa murtui, mutta parani.
Brooks vaipui syvemmälle välinpitämättömyyteen. Hän oli ollut vihainen niin pitkään - treeneissä, koulussa ja kotona - ettei hän enää löytänyt itsestään voimaa vihata. Hän otti etäisyyttä kaikkeen elämässään ja kääri itsensä sillä mikä oli turvallista. Teki sitä, mikä oli yksi ainoista asioista hänen elämässään, jossa oli enää mitään järkeä. Hän pelasi jääkiekkoa.
Hän harjoitteli rajummin ja enemmän. Joka ilta hän seisoi aina vain pidempään pimenevässä puutarhassa lyömässä kiekkoja maaliin ja nousi aina vain aikaisemmin lähteäkseen hallille. Hän keskittyi vain olennaiseen. Kiekkoon ja mailaan. Kun halusi, se oli hyvinkin yksinkertaista.
Eräänä iltapäivänä valmentaja Silva kutsui Brooksin toimistoonsa. Mies työnsi pöytää pitkin Brooksille lapun, jossa oli Yhdysvaltojen maajoukkueen agentin numero.
"He haluavat sinut maajoukkueen leiriryhmään ja odottavat puheluasi", valmentaja Silva sanoi.
Kun Brooks vain tuijotti lappua, Silva naputti sitä kahdella sormella. "Tässä se on. Tämä on se mitä me olemme tavoitelleet."
Brooks tuijotti. Numeroita, joissa ei ollut järkeä. Brooksin pitäisi olla innoissaan. Ratketa liitoksistaan. Hän ajatteli vain sängyssä kuihtuvaa Eleonoraa ja Samia niin pitkään, että kurkkua kiristi.
"En voi lähteä", Brooks kuiskasi.
"Mitä sinä sanoit?"
Brooks rykäisi. "En voi olla poissa jouluna."
Valmentaja silitti avoimella kämmenellä työpöydän pintaan.
"Ymmärrän sinua. Usko huviksesi. Mutta tämä on kuitenkin iso juttu. Nämä tilanteet luovat ja rikkovat uria."
Olisiko se isompi asia, kuin hänen äitinsä? Brooks ei ollut koskaan ollut sellaisessa tilanteessa, että mikään olisi mennyt jääkiekon edelle.
"Tiedän."
"Ajattele asiaa? Sinun ei tarvitse päättää tältä istumalta. Soita heille. Jutelkaa."
Brooks ei muuta tehnytkään viime aikoina kuin ajatellut. Hän ajatteli sitä, että kello tikitti. Hiekka tiimalasissa valui. Tämä saattoi olla hänen äitinsä viimeinen joulu.
Sitten Tomas Silva sanoi jotain hirveää. Jotain, joka musersi kokonaan nuoren miehen, joka pelkäsi näyttää omia tunteitaan.
"Olen ylpeä sinusta, poika."
Brooks lähti toimistosta jalat täristen ja pala kurkussa. Oven sulkeuduttua Tomas Silva riisui Oakridge Ottersien verryttelytakin ja tuijotti seinälle. Kehystettyä valokuvaa, jossa joukkue pelleili jäällä. Valokuvaa, joka olisi siinä vielä, kun hän täyttäisi 60-vuotta ja istuisi samassa toimistossa. Joukkuetta, minkälaista hän ei enää koskaan valmentaisi.
Edustusjoukkue oli suuri perhe. Pukuhuoneessa ei ollut salaisuuksia. He tiesivät. Maajoukkueesta ja Brooksin isästä. Pojat istuivat penkeillä ja vaikenivat, kun Brooks astui sisälle. On ilmiselvää, että he olivat puhuneet jostain mistä eivät halunneet Brooksin kuulevan. He kaikki tunnistivat Williamin huutamassa katsomosta. Kukaan ei kommentoi asiaa, ei edes Kenneth.
Brooks ei käy suihkussa. Elias löysi hänet käytävällä, kuten aina.
"Lähdetkö leirille?"
"En."
"Kysyttiinkö sinua?"
"Joo."
"Äitisi?"
"Niin."
Elias puristi Brooksin olkapäätä.
"Uskomaton juttu silti. Ansaitset sen kaiken."
Jos olisi kysynyt Brooksilta kaksi kuukautta sitten, hän olisi sanonut, ettei ollut mitään mahdollisuutta, että hänestä ja Eliaksesta tulisi koskaan ystäviä. Nyt, he olivat. Eivätkä he olleet enää vain ystäviä; heistä oli kasvanut jotain suurempaa. Kukaan vain ei olisi osannut aavistaa mitä. Eivät edes he itse.
Lokakuussa Oakridge Ottersit olivat sarjataulukossa kolmansina. Seniorivuoden realiteetit iskivät joihinkin heistä kovemmin kuin toisiin. Maailma oli karu, eikä se antanut palkintoja osallistumisesta. Kaikista edustusjoukkuelaisista eivät päätyisi rakentamaan ammattilaisuraa jääkiekossa. Seniorivuosi oli kiekkoilun lisäksi täynnä tasokokeita ja yliopistojen hakemuskirjeitä.
Välikokeet tulivat ja menivät kuun puolessa välissä. Elias joi järjettömän määrän energiajuomia ja istui kaikki yöt pänttäämässä, joten hänelle kokeet olivat lastenleikkiä. Brooks oli istunut koetilassa ja oksentanut aivoistaan paperille aihetta edes sivuavat tiedonjyväset.
Viikkoa myöhemmin Andrew läimäisi ruokapöytään algebran koepaperin, jonka yläkulmassa kiilui suuri punainen C+ . Hän kiekaisi äänekkäästi: "Yli keskiarvon ämmät!"
Edustusjoukkuelaiset hurrasivat ja hän juoksi kunniaympyrän ruokapöydän äärellä. Ympyrä ei päättynyt vaan Andrew hölkkäsi koko matkan kuhisevien käytävien läpi kirjastoon ja kaappasi syliinsä ystäviensä keskeltä Grace Nguyenin. Hän kieputti kirkuvaa tyttöä villisti ympäri kirjastoa niin, että paperit lentelivät pöydiltä ja kireä kirjastonhoitaja kiiruhti paikalle korkokengät kopisten.
Grace hakkasi vahvoja, lihaksikkaita käsivarsia ympärillään ja vaati päästä alas. Se oli naurettavaa. Kaikki katsoivat heitä, mutta Andrew ei piitannut. Sellainen hän oli. Täysin impulssiensa vietävissä. Grace ei ollut koskaan ollut ihminen, jonka muut huomasivat tai joka olisi halunnut vetää huomiota itseensä. Häntä nolotti. Samalla tuhannet perhoset lepattivat vastakkain heidän rinnoissaan ja vaativat päästä toistensa luo.
Andrew näytti paperia Gracelle, jonka ilme ei värähtänytkään, kun hän vastasi: "Tuohan on hädin tuskin tyydyttävä." Andrew oli hymyillyt typerästi ja vastannut: "Sitten sinun pitää vielä opettaa minua."
Kaikki nämä pojat olivat toivottomia.
Edustusjoukkueen ensimmäinen yli viikonlopun kestävä pelimatka oli lokakuun viimeisellä viikolla. Kello oli melkein kaksitoista, kun väsyneet edustusjoukkuelaiset purkautuvat ulos perjantai-iltana pelaajabussista paikallisen ketjuhotellin pihalla.
He parveilivat hotellin aulassa ja valmentaja Silva juoksenteli ympäriinsä hajamielisenä. Joukkueen huoltajat huokailivat seuratessaan tätä.
"Okei, pojat. Aion mennä huoneeseeni. Aion nukkua. Koko yön. Jos kuulen pihauksenkin käytävältä, naulitsen teidät kiveksistä sänkyihin. Onko asia ymmärretty? Katson sinua, Andrew. Mitä sanoin?"
"Jos kuulet pihauksenkin, naulitset kiveksistä sänkyyn tai jotain sinnepäin", Andrew toisti monotonisella äänellä.
"Callahanilla on kuin onkin korvat. Yllättävää. Kuulitte poikaa. En halua nähdä ketään teistä krapulassa aamupalalla. Okei? Tulkaa hakemaan avainkortteja."
Valmentaja Silva nosti eteensä mustan pipon, joka oli täynnä paperilappuja. Brooks työnsi kätensä myssyyn. Brooks tuijotti avaamaansa lappua. Somerset. Tietysti.
Jokainen heistä vetää nimiä piposta, kunnes he ovat jakautuneet neljän hengen huoneisiin. Andrew vaihtaa paikkaansa Jaken kanssa. Brooks, Elias, Andrew ja Pavel jakavat huoneen.
Elias ilmestyi hänen vierelleen ja kiersi käsivartensa Brooksin harteille.
"Miten menee, kämppis?"
Brooks huokaisi. Tästä tulisi pitkä viikonloppu.
Käytävät tuoksuivat tunkkaiselle kankaalle ja tupakalle. Sisustus oli suoraan 70-luvulta. Keltaisia tapetteja ja monimutkaisesti kuvioituja kokolattiamattoja. Hotellihuoneet olivat kuitenkin siistejä. Brooks tiputti urheilukassinsa lattialle ja kaatui selälleen sängylle.
He tilasivat huonepalvelusta myöhäistä iltapalaa ja katselivat toiminta-elokuvaa televisiosta, kunnes Andrew kuorsasi äänekkäästi omalla paikallaan. Brooks makasi pitkään omalla puolellaan kuuntelemassa Eliaksen tasaista hengitystä tyynyvallin toisella puolella.
Lauantaina heidän ensimmäinen ottelunsa oli Pinewood Pioneers-joukkuetta vastaan. He lämmittelivät ja Elias yrittää olla tuijottamatta haarat auki jäätä vasten venyttelevää Brooksia.
Kun peli alkoi, he syöksyivät jäälle kuin karhulauma.
Vastustajajoukkue on järjetön. Pioneers oli tunnettu röyhkeästä pelitavastaan, mutta jeesus. Aina, kun Brooks oli jäällä, hänellä oli perässään massiivinen puolustaja. Pelaaja taklasi häntä koko painollaan tavalla, josta olisi voinut kuvitella, että hän halusi verta. Ensimmäisen erän loppuessa hänen olisi pitänyt saada jo tusina jäähyä huitomisesta ja pitelystä.
He pelasivat toista erää. Tilanne oli 3-2 Pinewoodille. Tasoitustilaisuus avautui Brooksin edessä ja aika hänen ympärillään pysähtyi. Katsomosta kantautuvat huudot ja jäähallin melu hiljenivät. Hän oli jäällä yksin. Maila ja maali. Kiekko ja vastustaja. Lihakset käsivarsissa ja sormet mailan ympärillä värähtelivät kun Brooks valmistautui laukaisemaan kiekon kohti maalia.
Sitten melu ympärillä palautui nopeasti. Patsas iski rajusti häntä vasten. Mutta sitten Brooks ymmärsi, ettei se ollut häntä vasten törmännyt äänien aalto, vaan vastustajajoukkueen kookas puolustuspelaaja. Luut rusahtivat rintakehällä ja Brooks lensi jäälle.
Brooksin kypärä iskeytyi vasten jään kivikovaa pintaa ja hänen päänsä kolisi sen sisällä. Terävä kipu välähti pojan läpi.
Pam.
Elias seurasi tapahtunutta kuin hidastetussa elokuvassa. Ensin Brooksia koko pelin härnännyt vastustajajoukkueen vuorenkokoinen puolustuspelaaja jyräsi Brooksin yli kovaa rintakehästä ja Brooks paiskautui taaksepäin iskun raa'asta voimasta kuin nukke autokolarissa.
Ja sitten toinen häntä takaa ajanut puolustuspelaaja yritti väistää kaatuvaa Brooksia hyppäämällä tämän ohi. Väistöliike ei riitä. Hän ei ole tarpeeksi nopea. Pelaajan polvi iskeytyi vasten Brooksin päätä. Elias tunsi iskun luissaan. Tapa, jolla Brooksin pää retkahti taakse sai Eliaksen vatsan kääntymään ympäri.
Katsomossa oli yhtäkkiä kuolemanhiljaista.
Brooks makasi jäällä.
Hän ei liiku.
// Elämä tuli inhottavasti inspiraation tielle, enkä saanut tätä ulos aikaisemmin. Kokeilin taas jotain uutta, hups. Jos toi alku oli ihan mälsä ni let me know!
Pus kaikille <3