Jackson Somerset ei odottanut poikaansa Lakevillen jäähallin ulkopuolella vaan ajoi kotiinsa puristaen rattia rystyset valkoisina ja nieleksi, jotta pettymys ei syöksyisi ulos. Elias nousi pelaajabussiin ahdistuneena ja masentuneena.
He kohtasivat toisensa pimeässä eteisessä. Jackson Somerset ei katsonutkaan poikaansa vaan kaatoi itselleen lasin konjakkia ja meni toimistoonsa. Elias söi kylmää noutoruokaa tyhjässä keittiössä. Hän ei avannut viestejä, jotka kilahtelivat hänen puhelimeensa loppumattomalla syötöllä. Hän tiesi mitä ne koskivat. Vastaus oli siinä hänen edessään.
Hän tuijotti NHL:n Twitter-tiliä ja sen uusinta päivitystä. Linkkiä analyysiin, jonka otsikko oli:
"Elias Somersetin aloitus Oakridge Otterissa karua katsottavaa."
Hän halusi tuhota. Rikkoa tavaroita ja itsensä, mutta inhosi sitten itseään senkin vuoksi. Hän painoi sormet päänahkaansa ja raapi niin kauan, että kynsien alla oli verta.
Nyrkki oli niin tiukka, että sydän hakkasi rinnassa kuin häkkiin ahdettu panikoiva lintu. Eikä hän saanut henkeä. Rintakehä liikkui, keuhkot laajenivat ja supistuivat, mutta kireä, tukahduttava tunne ei poistunut. Ajatukset vilisivät päässä katkeamattomana nauhana, jota hän ei päässyt pakenemaan. Hän oli epäonnistunut. Kukaan ei ottaisi häntä enää ikinä tosissaan. Osasiko hän edes pelata? Oliko hän huijari?
Eliasta huimasi kun hän kompuroi portaat ylös ja huoneensa vaatekomeroon. Hän veti hyllyiltä holtittomasti vaatteita lattialle, kunnes löysi piilottamansa peltirasian. Kädet täristen hän avasi sen ja otti sieltä pussin, jonka pohjalla oli viimeiset kolme tablettia. Hän ei ollut ihan varma miksi oli säästänyt ne.
Hän seisoi vaatekomerossa purppurainen pilleri etusormen ja peukalon välissä. Hän saattoi seistä siinä minuutin tai kaksi tai tunteja. Elias ei ollut varma. Hän vain tuijotti ja ajatteli elämäänsä. Ja Brooksia. Ja taas elämäänsä. Hän oli lopen uupunut. Hänen tarvitsi vain nukkua. Jos hän saisi nukuttua, hän voisi paremmin. Sitten hän jaksaisi pelata. Ja sitten hän ei olisi enää tällainen sekasotku.
Se oli vain yksi pilleri. Se voisi pelastaa hänet.
Se oli vain yksi pilleri. Se voisi tuhota hänen koko elämänsä.
Hän voisi olla ajattelematta mitään yhden illan.
Elias heitti pillerin suuhunsa.
Välittömästi, kun pillerin karkea pinta osui kurkunpäähän, hän alkoi kakoa ja sylki sen takaisin käteensä.
Elias käveli tärisevin jaloin takaisin kylpyhuoneeseen ja kaatoi tabletit vessanpönttöön. Pyörre vei ne mukanaan ja silti, sydän jatkoi hakkaamistaan. Hän meni suihkuun ja istui kaakelilattialla niin kauan, että viimeiset kyyneleet huuhtoutuivat alas viemäristä.
Hänen piti olla parempi. Hänen oli onnistuttava. Mitä väliä millään tällä muuten olisi? Tällä kaikella oli vain yksi tarkoitus.
Hän meni takaisin sänkyyn ja makasi peiton alla turhautuneena itku kurkussa, kunnes aurinko nousi.
"Oakridge Ottersien ykköstutkaparin kommunikaatio on katkonaista. Tämä on ollut muutenkin erikoinen liike joukkueen päävalmentajalta, Tomas Silvalta. Brooks Myersin ja Andrew Callahanin yhteispeli toimi edellisillä kausilla niin saumattomasti. Jäämme mielenkiinnolla seuraamaan mitä tästä kuoriutuu-"
Brooks veti nappikuulokkeen korvasta, kun pukukopin ovi avautui ja Elias myrskysi sisään hajamielisen oloisena.
"Näytät paskalta", Diego sanoi Eliakselle, joka istui penkille. Silmäpussit loistivat kilometrien päähän ja näytti siltä, ettei tämä ollut nukkunut tai syönyt viikkoihin.
"Paremmalta kuin kukaan teistä."
"Nukuitko sinä yhtään?"
"Minun piti opiskella AP Kemian tenttiin", Elias vastasi.
"En tajua miten selviät tästä kaikesta", Diego pudisteli päätään. "Kai jotkut meistä on vaan rakennettu eri tavalla."
Brooks ja Elias olivat vältelleet toisiaan kuin ruttoa, mutta nyt Brooks nosti päänsä. Hän näki Eliaksen läpi, haistoi paskanjauhannan toiselta puolelta koppia. Hetken hän oli huolestunut. Mikä voi valvottaa poikaa, jolla oli kaikki?
"Oletko OK?" Brooks pysähtyi Eliaksen vierelle jäällä.
"Huolehdi omista asioistasi", Elias vastasi viileästi ja liukui pois.
Valmentaja Silva oli myöhässä. Kun hän lopulta saapui paikalle, Silva luisteli jäälle kantaen käsissään pitkää kasa juuttiköyttä. Edustusjoukkuelaiset vilkuilivat toisiaan levottomina. Valmentaja Silvalla oli tapana kehitellä älyttömyyksiä. Hän sanoi aina ettei kyse ollut kostamisesta, mutta kun oli polvet ja kämmenet veressä maassa punnertamassa sitä ei oikein voinut muuna pitää.
"En tiennytkään, että sytyt tuollaisista jutuista, valkku", Andrew vitsaili Silvalle.
Valmentaja Silva ei sanonut mitään vaan viittasi kahdella sormella Eliasta ja Brooksia siirtymään eteen.
"Hopi hopi. Ei tässä ole koko päivää aikaa."
Vastahakoisesti Brooks ja Elias luistelevat hänen luokseen. Poikien kauhuksi valmentaja Silva sitoi heidät vyötäröistä toisiinsa kiinni köydellä. Muut edustusjoukkuelaiset vislasivat ja vitsailivat. Heidän välissään oli metri löysää. Elias nykäisi köydestä ja Brooks oli kompastua.
"Oletko tosissasi?" Brooks tuijotti Silvaa.
"Haudanvakavissani. Opittehan pelaamaan yksikkönä. Olisi jo aika."
"Mitä meidän pitäisi pystyä tekemään?" Elias kyseenalaisti.
"Kaikki. Osallistutte harjoitteisiin samalla tavalla kuin kaikki muut. Ihan vinkkinä vain. Jos haluatte säästyä murtumilta, suosittelen, että vedätte yhtä köyttä."
Se oli mahdotonta ja valmentaja Silva tiesi sen hyvin.
Harjoitukset koostuivat lähinnä siitä, että muut edustusjoukkuelaiset yrittivät olla tukahtumatta nauruun seuratessaan Brooksia ja Eliasta jäällä.
Aluksi he ovat vihaisia - toisilleen ja itselleen. Jokainen kaatuminen ja kipeä isku jään kovaa pintaa vasten nosti kierroksia ja verenpainetta. Kyynärpää siellä, mailan koukkaus täällä. He purkivat turhautumista toisiinsa. He pelasivat toisiaan vastaan ja olivat jatkuvasti toistensa tiellä. Aina, kun toinen kiihdytti, toinen jarrutti. Kerta toisensa jälkeen he kaatuivat jäälle ja paiskautuivat vasten laitoja ja tolppia ja toisia pelaajia.
He olivat villejä koiria, jotka taistelivat hampaat irvessä kaulapantaa vastaan. Luovuttamatta. Kumpikaan ei tajunnut, että paine helpotti, kun lakkasi taistelemasta vastaan.
"Voi nyt jumalauta!" Brooks ulvoi, kun Elias kaatui ja veti hänet taas kipeästi vasten kovaa jäätä. Andrew nauroi niin kovaa, että hänen piti ottaa tukea Pavelista.
He ovat niin turhautuneita ja väsyneitä ja kipeitä, etteivät pysty enää nousemaan jäältä. He jäivät makaamaan selälleen ja kuuntelivat hallissa kaikuvaa naurua.
Elias naurahti ensin. Brooks antoi päänsä retkahtaa sivulle ja vilkaisi toista poikaa, jonka suu oli auki leveässä virneessä. Brooks löi tätä nyrkillä käsivarteen. Tämä sai Eliaksen nauramaan lisää. Aina vain kovempaa. Brooks olisi halunnut kovasti olla loukkaantunut. Mitä helvettiä se siinä nauroi? Mutta jostain syystä ruumis petti hänet. Hän tajusi nauravansa. Ensin vain vähän, mutta lopulta täysin kontrolloimattomasti.
Heidän piti vain lakata tappelemasta vastaan.
Pojat nauroivat niin kovaa ja niin kauan, että vatsaan sattui ja keuhkot huusivat.
"En tiedä miksi nauran", Elias sai sanottua, kun naurunpuuska laimeni.
"Tämä on aivan perseestä."
"Luulen, että ihan kaikesta mitä olen joutunut tekemään, tämä on hirveintä."
Brooks nousi jäältä. Lihakset ja nivelet ja luut olivat niin kipeät, ettei hän uskonut pääsevänsä aamulla ylös sängystä. Brooks katsoi alas toista poikaa, joka punnersi itsensä istumaan.
Ja Brooks ojensi kätensä. Elias tarttui siihen omalla hanskan peittämällä kädellä ja Brooks veti hänet pystyyn. Ja niin kaksi nuorta soturia lähti liikkeelle, mutta tällä kertaa yksikkönä. He eivät kaatuneet enää kertaakaan.
Silva seisoi kaukalon reunalla ja hymyili tyytyväisenä, ylpeänä. He olivat hänen poikiaan. Pojat, joiden sisällä oli karhu ja päässä pakkomielle ja valmius antaa kaikki mitä se vaati. Kunhan he pitäisivät yhtä, ei ollut mitään mihin he eivät pystyisi.
Harjoitusten jälkeen Brooks ja Elias käyvät läpi asioita viikonlopun peliä varten valmentajan kanssa, joten ovat viimeiset pukukopissa. Se ei ollut mitenkään epätavallista.
"Sinun ei tarvitse olla huolissasi minusta ja Feliciasta", Elias sanoi ja veti valkoisen T-paidan päänsä yli. Märistä hiuksista valui pisaroita kaulalle. Brooks solmi tennareiden nauhat.
"En ole huolissani."
"Jep. Sen näkeekin hyvin naamaltasi miten cool olet ollut asian kanssa", Elias sanoi.
Brooks hymähti kuivasti. Elias pysähtyi seisomaan hänen eteensä. Brooks kohotti päänsä.
"Felicia suuteli minua."
Elias katsoi häntä odottavasti, levottomasti. Brooks puristi sormilla penkin reunaa. Koska Elias oli täysi idiootti ja luottanut Kennethiin, Brooks tiesi jo. Brooks houkutteli tätä jatkamaan välinpitämättömällä olankohautuksella ja hieman liian viattomalla "Ja?"-kysymyksellä.
"Ja minä torjuin hänet."
Eliaksen suu oli kuiva. Brooks oli hiljaa niin kauan, että tilanne alkoi tuntua kiusalliselta.
"Hakkaatko minut nyt?"
Brooks huokaisi ja pudisti päätä.
"Hän on ihastunut sinuun", Brooks sanoi lopulta.
"Tiedän. En halua, että hän saa väärän käsityksen."
"Mistä?"
"Että tuntisin samalla tavalla."
"Ahaa", Brooks lausui hitaasti. Brooks ei saanut karistettua päästään mielikuvaa Feliciasta suutelemassa Eliasta. Eliasta suutelemassa Feliciaa. Hän ei tiennyt mikä siinä vaivasi häntä, mutta kaikki siinä tuntui väärältä.
"Et siis ole kiinnostunut hänestä?"
"En. Luulin, että se oli selvää. Hän on todella siisti, mutta hän on myös kapteenini eksä. Se olisi outoa."
"Okei."
"Okei?"
Brooks nyökkäsi. Elias oli turhautunut. Turhautunut siitä, että hänen piti selittää tällaisia asioita Brooksille. Hän ei tiennyt kuinka kauan hän voisi enää esittää, ettei olisi halunnut tarttua pojan typeriin kasvoihin jotta pääsisi yli tästä tunteesta, joka hänellä tämän seurassa oli.
Valmentaja Silvan typerä harjoitus ei poistaisi maagisesti ristiriitoja heidän väliltään ja parantaisi tulehtuneita välejä. Olisi typerää ajatella sillä tavalla, mutta Brooks tuumasi, että hän oli sen velkaa itselleen, Eliakselle ja Silvalle. Velkaa sen, ettei tuominnut Eliasta suoralta kädeltä. Hänessä oli vielä jäljellä voimia mahdollisuudelle. Mahdollisuudella johonkin? Ystävyyteen? Olemaan paras tutkapari, mikä lukiosarjassa oli nähty.
Brooks ja Elias poistuvat jäähallista samaa matkaa.
Rankkasade huuhtoi ja hakkasi parkkialuetta sankkana verhona. Asfaltilla virtaavat sadevesipurot lotisivat alas viemäreihin. Elias jatkoi matkaansa. Sade kasteli välittömästi vaaleat hiukset. Brooks pysähtyi katoksen alle ja vilkuili kaatosateessa värjöttelevää pyöräänsä synkkänä ja veti huppua tiukemmin päähänsä.
Elias pysähtyi ja vilkaisi olkansa yli.
"Ala tulla jo. Kastun täällä."
Brooks räpäytti silmiä.
"Heitän sinut kotiin. En laita sinua fillaroimaan tässä kelissä."
"En asu lähelläkään sinua."
"Ei minua haittaa."
Brooks ei ymmärtänyt miksi Elias oli edelleenkin niin reilu hänelle, vaikka hän itse ei ollut tehnyt muuta kuin käyttäytynyt paskamaisesti siitä lähtien, kun Elias oli ensimmäistä kertaa astunut sisään pukukopin ovesta.
Pojat juoksivat rinnakkain sateen läpi autolle ja ajoivat kaikessa hiljaisuudessa Aspenin läpi, kunnes Elias parkkeerasi auton Brooksin pienen kotitalon eteen. Ikkunoista valui pihalle lämmintä valoa. Sam istui olohuoneessa lattialla kuulokkeet korvilla ja peliohjain kädessä. Elias katseli Brooksia ja odotti. Odotti, että hän nousisi autosta, huikkaisi kestämättömän välinpitämättömästi "Moi" ja paiskaisi oven kiinni.
Brooks ei kuitenkaan nouse autosta. Elias kääntää virta-avaimesta. Moottorin tasainen hyrinä sammui ja jäljelle jäi musiikki radiossa.
"Meidän pitää tehdä yhteistyötä", Elias sanoi.
"Niin pitää", Brooks katseli ulos ikkunasta.
"Oho. Etkö aio väittää vastaan?"
"En", Brooks sanoi. "En ole idiootti."
"Oletko varma? Olisin melkein voinut vannoa."
Autossa oli hiljaista. Sade naputteli auton peltikoria. Brooksin sormet naputtelivat hajamielisesti reisiä ja vaikutti uponneen ajatuksiinsa. Hetken kuluttua poika veti henkeä ja kääntyi kohti Eliasta.
"Olisin voinut käyttäytyä paremmin sunnuntaina. Olen ollut paskamainen sinulle", Brooks sanoi hiljaa.
"Onko tämä sinun käsityksesi anteeksipyynnöstä?"
"Se on paras mitä tulet saamaan. Ota tai jätä."
"Minäkin", Elias myönsi. "Ei olisi pitänyt tuuppia sinua ympäriinsä. En ole väkivaltainen ihminen."
"Taisin ansaita sen", Brooks hymähti. "Mutta ihan vain tiedoksi, että annoin sinun tuuppia minua. Voittaisin sinut oikeassa tappelussa."
"Ihan varmasti", Elias virnisti.
"Äläkä keksi mitään ideoita, koska tämä ei tarkoita, että olemme nyt bestiksiä", Brooks sanoi.
Elias hymyili. Kuin typerä koiranpentu.
"Tarkoittaapas."
"Eikä tarkoita."
"Kirjoitan sinusta päiväkirjaani."
"Etkä kirjoita."
"Lähetän sinulle postissa ystävyysrannekkeita."
"Noniin. Lopeta jo."
Brooks tönäisi Eliasta. Ja sitten poika hymyili. Oikeaa, leveää hymyä. Hymyä, joka paljasti hampaat, joista osa oli vaihdettu. Arpi alahuulen reunassa. Silmäkulmat, jotka rypistyivät. Brooks hymyili tavalla, joka oli vapautunut ja tarttuva. Kuin poika, jonka äiti ei ollut kuolemassa, eikä maailman taakka levännyt hänen harteillaan. Ja Elias oli varma, ettei hän ollut koskaan nähnyt mitään kauniimpaa.
Elias oli varma myös toisesta asiasta. Lopun elämänsä hän tekisi kaikkensa, jotta saisi Brooksin hymyilemään. Tajusi siinä samassa kolmannenkin. Sen, miten absoluuttisen kusiseen tilanteeseen oli ajanut itsensä.
Brooks Myers olisi hänen loppunsa.
// En ole täällä laittanut mitään lukujen otsikoita, koska kaikille en ole niitä vielä keksinyt niin tuntuisi tyhmältä, että osalla on ja osalla ei. Tän luvun virallinen nimi on kuitenkin "Vedetään yhtä köyttä" ja se on musta aika naseva.
I love my boys <3