Lauantaina pelattu ottelu Evertonia vastaan oli jättänyt karvaan maun niin edustusjoukkuelaisten kuin valmentaja Silvan suuhun. Se oli ollut taistelua rotkon reunalla ja ihmeen kaupalla he eivät olleet tipahtaneet. Voitto oli kuitenkin aina voitto ja vei heitä lähemmäs tavoitetta.
Tiistaina iltapäivällä edustusjoukkue seisoi siniviivalla ilman kapteeniaan.
Valmentaja Silva pysähtyi päättäväisesti heidän eteensä, heitti jääkiekkomailan poikittain harteillensa ja lausui sanan "kaukalonreuna" kuin olisi päästänyt huuliltaan rakastajansa nimen. Edustusjoukkuelaiset huokasivat äänekkäästi.
Treenit koostuivat kuntoharjoituksista. He luistelivat uudestaan ja uudestaan täyttä vauhtia kaukalonlaitaa pitkin ja syöksyivät kerta toisensa jälkeen kiekon perään, kunnes heidän oli pysähdyttävä oksentamaan. Valmentaja Silva ei näyttänyt merkkiäkään siitä, että olisi päättämässä harjoituksia. Ajankäsitys katosi johonkin hien, säryn ja taistelun keskelle.
Iäisyyden vierähdettyä ohi, valmentaja Silva puhalsi viimein pilliin. Lähes koko edustusjoukkue lakosi jään pinnalle kuin suuri viikate olisi niittänyt heidät matalaksi. Joukkueen huonokuntoisimmat pelaajat makasivat jäällä lähes tiedottomassa tilassa.
Elias oli pystyssä. Reisilihakset tärisivät niin kovasti, että hän pysyi hädin tuskin jaloillaan, mutta hän ei kaatunut alas. Elias oli nopeampi luistelija kuin muut, antoi itsestään enemmän. Ainoa ihminen, joka voisi koskaan haastaa hänet, ei ollut paikalla.
Brooks ei koskaan ilmestynyt jäälle.
"Missä helvetissä hän on!?" valmentaja Silva ärähti Andrew:lle joka levitteli avuttomana käsiä.
"Miksi sinä minulle huudat?"
"Kai te nyt helvetti sentään tiedätte missä teidän kapteeni on? Ette tiedä vai? Miksi helvetissä ette ole selvittäneet sitä?"
Edustusjoukkuelaiset mutisivat epämääräisiä vastauksia. Valmentaja Silva jauhoi purukumia niin, että leukaperät naksuivat.
"Olette olevinaan edustusjoukkue! Odottaisin jotain tällaista juniorijoukkueelta. Teidän pitäisi olla eliittiyksikkö! Hitto sentään."
Valmentaja Silva pyyhälsi ulos pukuhuoneesta ja paiskasi oven kiinni takanaan. Edustusjoukkuelaiset loivat toisiinsa tietäviä katseita. Silva yritti taas lopettaa tupakanpolttoa naisystävänsä pyynnöstä. Hän olisi tällainen pari viikkoa, kunnes sortuisi taas.
"Onko kukaan kuullut hänestä?" Diego kuivasi tummia hiuksia pyyhkeellä. Rintalihaksen pinnalla värähteli tatuoitu, ärjyvä leijona.
Pojat kohauttelivat olkia. Kukaan ei tietenkään tiennyt. Edustusjoukkuelaiset rakastivat ja seurasivat kapteeniaan sokeasti, mutta harva tunsi tätä oikeasti.
"Olen soittanut sille tuhat kertaa. Sillä on varmaan menkat ja mököttää jossain", Andrew kohautti olkia. Hän tiesi kyllä missä Brooks oli. Andrew'n äiti oli ollut yöllä lastenhuoneessa imettämässä pikkusiskoa ja nähnyt pimeässä ambulanssin vilkkujen kajastavan lammen toiselta puolelta. Andrew ei osannut sanoa mitään parhaalle ystävälleen. Mitä hän voisi sanoa? Joten hän oli hiljaa. Hän soitti aina, mutta toivoi, ettei kukaan vastaisi.
"Mitä jos se on kuollut?" Kenneth kysyi.
Diego löi tätä takaraivolle. "Älä manaa. Idiota."
"Rakastan sitä, kun puhut tuhmia minulle", Kenneth vinkkasi Diegolle silmää. Pojat nauroivat.
"Mutta miettikää nyt. Brooks istui täällä viime syksynä jalka paketissa kuusi viikkoa huutamassa meille. Hän ei ole ikinä skipannut treenejä."
"Ehkä sillä on jotain muuta", Elias ehdotti.
"Ai Brooksilla vai? Hah. Ei sillä ole mitään muuta kuin jääkiekko", Kenneth nauroi. Asiasta tietämättömästä se olisi voinut kuulostaa ilkeältä, mutta se oli totuus. Elias ymmärsi. Hänkään ei kaivannut mitään muuta niin kauan kun sai pelata.
"Voin yrittää soittaa sille uudestaan", Andrew painoi vihreätä luuria ja toivoi taas. Tuuttauksia. Ei vastausta.
Elias ei ollut puhunut Brooksin kanssa torstain jälkeen. Tai pikemminkin hän oli kyllä puhunut Brooksille, mutta tämä ei ollut sanonut mitään takaisin. Lopulta hän oli lakannut yrittämästä. Elias tarkoitus ei ollut loukata tai leveillä kertomalla tarjouksesta. Elias ei välittänyt. Mistään.
Se oli vale. Elias välitti. Brooksia olisi voinut hakata totuudella päähän, eikä hän silti näkisi. Miten joku voi olla niin itsepäinen? Elias oli valmis antamaan kaiken ja Brooks oli välittömästi vetäytynyt kierimään itsesäälissä. Mikä oikeus Brooksilla siis oli vihata häntä? Jos pudotat pallon käsistäsi, et voi syyttää ihmistä, joka ottaa sen sinulta.
Maailmassa oli kahdenlaisia miehiä. Niitä, jotka ottivat mitä heille kuului. Ja niitä, jotka pudottivat pallon. Elias oli ollut valmis alistumaan. Nyt hän ei ollut enää varma.
Elias kävi suihkussa ja hankasi itseään niin kauan, että iho oli raaka.
Kun Elias puki päälle, jäähallin puolelta oli alkanut kantautua klassista musiikkia. Kotiinpaluu oli Eliaksesta yhtä vastenmielinen ajatus, kuin käden työntäminen jätemyllyyn, joten hän viipyi usein vaihtoaitiossa tekemässä koulutehtäviä ja seuraamassa Felician harjoituksia. Felicia arvosti seuraa enemmän kuin hänen vanhempansa. Ja Elias tykkäsi katsella Feliciaa. Siinä missä jääkiekko oli sodankäyntiä ja taktikointia, taitoluistelu oli herkkää ja kaunista. Molemmissa lajeissa jokaisella liikkeellä oli tarkoitus.
Elias painoi lippalakin väärinpäin päähän ja veti luistimet takaisin jalkaan ja luisteli jäälle Felician luo. Felicia tervehdi häntä leveällä hymyllä ja kireällä piruetilla. Pitkät mustat hiukset liehuivat perässä. Elias otti vauhtia ja pyörähti.
"Katso!"
"Sinä vain käännyt hitaasti."
"Minä pyörin."
Felicia nauroi äänekkäästi niin, että kaukalossa kaikui.
"Okei. Hyvä on. Kaunista."
Elias meinasi kaatua jäällä.
"Oliko hyvät treenit?" Felicia tuki Eliasta käsivarresta.
"Niin, noh, puolet joukkueesta oksensi lopuksi", Elias hymähti.
"Sairasta. En tiedä mikä tuossa lajissa viehättää teitä."
He pyörivät yhdessä keskiympyrässä pidellen toisiaan käsivarsista. Felicia huomattavasti kevyemmin kuin Elias.
"Brooks ei ollut treeneissä."
Felicia päästi irti Eliaksesta ja kiersi sulavasti tämän ympäri. Tyttö pureskeli poskensa sisäpintaa. Suupielet kääntyivät alakuloisesti alas.
"Tiedätkö sinä missä hän on?"
"Hän-" Felicia aloitti, mutta sulki suunsa äkisti.
"Mitä?"
"Hän on sairaalassa."
Eliaksen silmät pyöristyivät.
"Äh...ei sillä tavalla. Tai siis... Brooks ei ole sairaalassa. Tai on. Mutta ei potilaana", Felicia sopersi. "En ole varma pitäisikö minun kertoa sinulle."
"Brooksin äiti?"
"Mistä tiesit?"
"Arvasin."
"Se on ihan hirveä juttu", Felicia voihkaisi. "Brooks soitti minulle aamulla. Eleonora oli joutunut taas yöllä sairaalaan. Olin myöhässä tunnilta, koska vein Samin kouluun."
"Mikä hänellä on?"
"Syöpä. Ja kamalinta on se, että Eleonora parantui siitä jo kerran. Nyt se on uusiutunut ja ilmeisesti aika aggressiivinen. Brooks ei tykkää puhua siitä."
Joten tätä Felicia oli tarkoittanut, kun oli sanonut, että Brooksilla oli paljon meneillään. Elias oli edelleen sitä mieltä, ettei se antanut kenellekään oikeutta käyttäytyi kuin pässi. Myötätunto läikähti kuitenkin rinnalla, terävä kipu kylkiluiden välissä. Häntä särki joka paikkaan.
"Felicia!" komensi heitä lähestyvä naishenkilö. Felician valmentaja. Hän oli vanhempi venäläinen nainen, jonka harmaantuvat hiukset oli kiedottu tiukalle nutturalle ja punaiset huulet aina tiukaksi viivaksi puristettuina. Hän oli laiha kuin viulunkieli. "Mitä täällä tapahtuu? Mikset harjoittele?"
"Juteltiin vain."
"Sinun pitää työstää hyppyjä. Ja sinä. Felicia tarvitsee rauhan harjoitella. Mekään emme tule häiritsemään teitä, kun te paiskotte täällä kiekkoa päivät pitkät."
"Sori vaan, rouva. En tajunnut, että olen häiriöksi."
"Ettehän te koskaan tajua. Juuri pääsin eroon siitä edellisestä. Tules jo, Felicia. Joutuin nyt."
"Nähdäänkö huomenna?" Felicia kysyi. Toiveikkaasti.
"Joo. Nähdään."
Felicia kosketti pojan käsivartta tavalla, joka meni Eliakselta ohi, koska hän ajatteli vain Brooksia.
Valmentaja moitti Feliciaa tiukkasävyisesti vielä, kun he lähtivät luistelemaan pois. Felicia kääntyi katsomaan poikaa ja pyöritti tälle silmiään pilkaten valmentajaansa. Elias näytti tälle peukaloa.
Elias oli jo puolimatkalla kotiinsa, kun sai ajatuksen. Ja kuten monet Eliaksen ideat, tässäkään ei ollut paljoa järkeä.
Hän istui portaalla ja tuijotti ruskeaa paperikassia jaloissaan niin kauan, että alkoi epäillä itseään. Tämä oli typerää, eikö? Hän oli juuri nousemassa lähteäkseen pois, kun kuuli kadulta Samin äänen. Hetken kuluttua kaksi poikaa nousi pyörien selästä pihamaan ylikasvaneella nurmikolla.
"Ai moi Elias", Sam hymyili leveästi, kun huomasi tämän.
"Moi Sam", Elias vastasi. Sitten hän käänsi katseensa Brooksiin, joka näytti lähinnä siltä, että voisi hetkenä minä hyvänsä hyökätä hänen kurkkuunsa kiinni.
"Brooks", Elias sanoi sovittelevasti.
"Mene sisälle", Brooks käski Samia viileästi. Nuorempi poika yritti väittää vastaan, mutta Brooks hiljensi tämän tiukalla katseella. Sam vilkutti Eliakselle mennessään ohi. Brooks odotti, että ovi naksahti kiinni.
"Mitä sinä teet täällä?"
Brooks ei näyttänyt enää vihaiselta. Hän näytti riivatulta. Silmät olivat verestävät ja turvonneet ja niiden alla väreili tummat varjot. Elias katui sitä, että oli tullut. Mitä hän oli ajatellut? Brooks oli juuri ollut koko päivän sairaalassa äitinsä kanssa ja nyt Elias oli täällä. Vaikka Brooks oli pyytänyt, ettei hän tulisi. Elias ei ollut oppinut, ettei rakkautta auttanut anella. Hän ei tarvinnut kovia huumeita ollakseen sekaisin.
Elias oli hiljaa niin kauan, että Brooks nosti toista kulmakarvaa. Elias ojensi pitelemänsä paperikassin Brooksille kuin olisi vasta tajunnut sen olemassaolon eikä tuijottanut sitä maanisesti viimeisen tunnin.
"Ajattelin, että teillä voi olla nälkä."
Ja sitten katui sitäkin. Brooks tuijotti kassia kuin likaista sukkaa.
"En tarvitse sääliäsi."
"Vannon, että siellä ei ole sääliä. Siellä on burritoja."
Kumpikaan ei naura. Brooks otti paperikassin Eliakselta. Eliaksen ruskettuneet, sileät sormet sipaisivat Brooksin kalpeita, karheita sormia ja Elias värähti. Hän oletti, että Brooks menisi sisälle ja paiskaisi oven kiinni hänen naamansa edestä sillä seisomalla, mutta tämä ei liiku.
"Et ollut harjoituksissa", Elias jatkoi. Kieli makasi paksuna ja tahmeana suun pohjalla.
"Mitä sitten?"
Sitä sitten, että myötätunto jyskyttää sisälläni kuin ukkosmyrsky ja olin huolissani siitä, ettei kukaan enää haasta minua. Sinusta. Elias arveli, että se oli jotain mitä ei kannattanut sanoa ääneen.
"Kundit olivat huolissaan sinusta. Silva myös."
"Viimeksi kun tarkistin, en ole ilmoitusvelvollinen kenellekään teistä."
"Tuo on paskapuhetta. Olet joukkueen kapteeni, Brooks", Elias sanoi.
Brooks irvisti. "Vain koska sinä et halunnut olla."
"Kapteeni silti."
"Miksi olet oikeasti täällä?"
"Kuulin äidistäsi Felicialta", Elias sanoi. "Olen pahoillani. En voi kuvitella-"
"Mitä minä juuri sanoin? Siihen on syy miksen kertonut sinulle, kun kysyit."
"En sääli sinua, Brooks", Elias huoahti turhautuneesti. "En tajua. Onko se niin paha, että ihmiset välittävät sinusta?"
Brooks katsoi muualle. Aataminomena liikahti kaulalla, kun hän nielaisi.
"No minä en tajua sinua. Mikset luovuta jo?"
"Luulen, että tiedät", Elias sanoi. "Kaltaisemme ihmiset eivät luovuta."
Pakkomielteiset pojat.
"Niin just. Arvostan huolenpitoasi, mutta jos haluaisin, että joku sekaantuu asioihini, hankkisin tyttöystävän."
"Ai niin kuin Felician?" Elias kysyi terävästi ja esitti, ettei kommentti aiheuttanut hänessä kylmiä väreitä. "Hoet jatkuvasti, ettet tarvitse ketään, mutta juoksutat häntä silti perässäsi kuin pässiä narussa."
Brooks veti raivoisasti henkeä sisään nenän kautta ja ulos. Elias olisi halunnut lyödä itseään. Miksi hän oli tällainen? Sydän tykytti rinnassa.
"En halua olla kusipää... koska no... äitisi ja näen, että olet surullinen ja väsynyt-"
"Missä sinun tilannetajusi on? Minun äitini vittu kuolee ja sinä tulet tänne saarnaamaan minulle elämästäni! Oikeasti. Herää nyt!" Brooks huusi.
Elias säpsähti. Hitto.
"En tiennyt yhtään-"
"Siinä olet oikeassa. Sinä et tiedä. Joten älä enää ikinä puhu minulle äidistäni tai elämästäni. Olen tosissani."
Elias aisti, että Brooks oli murtumassa, joten säästi hänet siltä tuskalta, että väittäisi vastaan ja tämä joutuisi näyttämään heikkouttaan. Ennen kuin ovi sulkeutui, hän sanoi kuitenkin;
"Olen pahoillani, Brooks."
Brooks katsoi olkansa yli ja räpytteli vimmatusti silmiä. Viiltävän kauniit silmät olivat märät ja kirkkaat. Eliaksen oli hankala hengittää.
"Kiitos. Ruuasta. Ja...niin."
Välittämisestä. Hänen ei tarvinnut edes sanoa sitä, koska Elias tunsi sen sisuskaluissaan. Lihakset tärisivät rajummin kuin koskaan missään treeneissä.
//
Kiitos taas kaikille lukijoille! Ootte ihania. Pari viimeistä lukua on ollut nyt vähän raskaampaa luettavaa, mutta iloisemmat ajat on edessäpäin! <3
Mitä ootte mieltä?