Yö oli tähtikirkas ja kuusimetsä ympärillä liikkumaton. Elias paleli pelkässä T-paidassa ja flanellissa. Hän oli Kaliforniassa asuessaan unohtanut, etteivät yöt täällä olleet samanlaisia. Hän ei voinut makoilla paidattomana rannalla aamuun saakka. Pohjoisessa yöt olivat jo syyskuussa kylmiä ja synkkiä. Elias ja Felicia laskeutuivat rinnakkain alas tietä kädet taskuihin tungettuina. Autotie kaartui jyrkästi mutkitellen alas kohti metsän pimeyttä kuin liukas, tumma joki. Se jätti taakse Kenneth Brewerin kodista tulvivan valon ja musiikin jyskeen ja humalaiset edustusjoukkuelaiset.
Felicia niisti sisään ja yskäisi. Hän peitteli itseään, mutta Elias näki, että tämä oli poissa tolaltaan. Hän ajatteli, että oli parempi olla sanomatta mitään. Felicia puhuisi, jos haluaisi. Poika siirtyi kuitenkin lähemmäs. Niin lähelle, että kun he kävelivät, heidän käsivartensa hankasivat hellästi toisiaan vasten. Felicia hymyili hänelle.
Elias nautti elämästä aikoina, jolloin muu maailma oli pysähdyksissä. Siksi hän rakasti aikaisia aamuja ja aikaiseksi venyneitä öitä. Eniten hän kuitenkin nautti tällä hetkellä siitä, että oli tarpeeksi selvä ymmärtääkseen asiasta jotain. Elias oli ollut musertunut joutuessaan jättämään Kalifornian, mutta taakse oli kuitenkin jäänyt myös paljon sellaisiakin asioita, jotka tuottivat hänelle vain kärsimystä. Illat ja yöt olivat niin kosteita ja täynnä huumeita, että hän muisti lähinnä vain oman päänsä vessanpöntössä seuraavana päivänä. Eikä kyse ollut vain viikonlopuista. Hänen aikansa Kaliforniassa oli ollut niin parasta kuin pahinta aikaa hänen elämässään.
"Välillä minä vihaan häntä", Felicia tunnusti. Sitten hän niiskaisi taas ja painoi kämmenet silmäluomille, kuin olisi halunnut työntää poskille valuvat kyyneleet takaisin. "Hitto, että tämä on noloa."
Elias tönäisi tyttöä hellästi olkapäästä. "Eikä ole. Tajuan kyllä."
"En haluaisi olla se tyttö."
"Mikä tyttö?"
"No se tyttö. Tyttö, joka itkee ventovieraille bileissä. Enkä ole edes kovin kännissä."
"Lupaan sinulle, etten kerro kenellekään, että olet se tyttö", Elias vitsaili. Felicia naurahti sarkastisesti niin, että röhkäisi vahingossa. Ja nauroi sitten lisää, kunnes silmät eivät enää olleet märät.
Ohitse ajavan auton valot häikäisivät silmiä.
"Seurustelimme ennen. Minä ja Brooks siis. Erosimme keväällä."
"En haluasi olla se tyyppi ja tuomita valintojasi, mutta olisit voinut valita paremminkin. Hän vaikuttaa aika saaliilta."
"Hän ei ole paha ihminen", Felicia puolustautui. "Hänellä on vain paljon meneillään. Et vain tunne häntä."
"Se ei oikeuta paskaa käytöstä. Hän ei olisi saanut antaa Andrew'n sanoa sinusta sellaista."
Felicia hymähti vaivaantuneesti. "Täällä asiat eivät ole niin yksinkertaisia. Tajuat sen kyllä lopulta."
Elias ei tajunnut sitä nyt, mutta tulisi vielä ymmärtämään. Aspenissa ei ollut mitään mustavalkoista. Oli ainoastaan punaista ja harmaan eri sävyjä.
"Miksi erositte?"
"Se on pitkä tarina."
Elias katseli umpimetsää heidän ympärillään ja sitten etäämpänä hohtavia asutuksen valoja.
"Tässä olisi aikaa."
"Kun kadut tätä kohta, muista, että itsepä kysyit", Felicia sanoi.
He kävelivät hetken hiljaisuudessa. Elias tarkkaili tummatukkaista tyttöä, joka oli vaipunut syvälle omiin ajatuksiinsa. Sitten Felicia veti syvää henkeä ja nosti päänsä.
"Brooks ei ollut onnellinen", Felicia sanoi. "Enkä minä voinut tehdä hänestä onnellista. Yritin niin kovasti, että se sai minutkin onnettomaksi. Brooksilla on paljon harteillaan. Hän ei ollut koskaan läsnä ja näin, että hänen ajatuksensa olivat aina muualla. Brooks syyllisti itseään siitä jatkuvasti. Sen vain tietää, tiedätkö? Ettei se toimi enää."
Elias nyökkäsi. Jo tämän perusteella hän osasi sanoa mikä suhteessa oli pielessä.
"Ei hän ole onnellinen nytkään, mutta ainakaan hänen ei tarvitse tuntea minun takiani syyllisyyttä siitä."
"Puhut niin kuin vain hänen onnellaan olisi väliä."
Felicia pysähtyi. "Tiedän. Siksi se ei toiminut."
"Maailmassa on muitakin poikia. Joku, joka välittää sinun onnestasi."
Felicia kohautti olkia. "Ehkä, mutta jos Brooks voisi muuttua, ottaisin hänet takaisin silmänräpäyksessä. Toivon sitä jatkuvasti, vaikka tiedän, ettei hän pysty. Sitä se kai on, kun rakastaa toista."
Felicia vilkaisi Eliasta syrjäkarein, mutta Elias katsoi muualle. Hän tiesi kaiken siitä, mistä Felicia puhui. Hän ei vain ollut koskaan rakastanut mitään muuta kuin jääkiekkoa, eikä tiennyt olisiko se mahdollista. Hänen perheessään rakkaus pakkomielteistä. Pakkomielteistä vahtaamista ja painostamista ja numeroiden pyörittelyä. Elias oli nähnyt sen isässään, kuinka pakkomielle ja alati kasvavat paineet nielaisivat ihmisen sisäänsä. Ja äidissään, joka hukutti itsensä alkoholiin kestääkseen sitä. Heidän perheessään ei osattu mitään muuta.
"Teinkö tästä kiusallista? Oliko tämä liikaa?"
"Minähän kysyin."
"Entäs sinä?" Felicia katsoi ylös. "Onko sinulla tyttöystävää?"
"Ei."
"Eikö? Vaikea uskoa."
"Miten niin?"
Felicia nauroi. "Miten niin? Oletko katsonut itseäsi?"
Elias pysähtyi. "Hei. Odotas nyt."
Felicia punastui syvästi korvista ja alkoi kävellä ripeämmin. Elias hölkkäsi tämän perään.
"Sanotko, että olen komea?"
"En sanonut mitään."
"Älä nyt syö sanojasi. Kerro lisää."
"Huuleni ovat sinetöidyt", Felicia veti sormensa huuliensa halki. "Mutta koulussa tytöt eivät muusta puhu, kuin sinusta. Puolilla on sinun kuvasi seinällä."
Elias oli elänyt koko elämänsä tavalla tai toisella parrasvaloissa. Hänellä ja hänen perheellään oli statusta. Hän oli komea, rikas ja tulisi tienaamaan elämänsä aikana miljoonia. Hän voisi tehdä valitsemansa ihmisen elämästä todella helppoa. Niin tytöt kuin pojatkin pörräsivät jatkuvasti hänen ympärillään. Instagramin direct-viestit olivat täynnä alastonkuvia tuntemattomilta epätoivoisilta naisilta, mutta kukaan heistä ei tuntenut häntä. Kiinnostus ei ollut aitoa.
Viime aikoina ajatukset, joita hän oli yrittänyt tukahduttaa, olivat tulleet entistä voimakkaammin pintaan. Elias oli aika varma, että hän oli homo. Se ei ollut enää pelkkää kokeilunhalua tai nuoruuden uteliaisuutta, kuten hän oli pitkään itselleen uskotellut. Homo.
Hän ei voisi myöntää sitä Felicialle. Ei hän ollut myöntänyt sitä edes Tobylle tai niille muille pojille joiden oli antanut koskea itseään.
Felicia vaikutti luotettavalta, mutta ihmiset eivät aina olleet mitä antoivat olettaa. Elias ei voisi ikinä ottaa sitä riskiä, että Felicia kertoisi jollekin. Joka kertoisi jollekin. Joka soittaisi lehdistölle. Ja kun media saisi asiasta vainua, hänen uransa olisi ohi. Ei ollut mitään homoja NHL-supertähtiä. Oli vain homoja, jotka pelasivat NHL:ssä, kiiltävinä keulakuvina, brändien ja yhdistysten välineinä osoittaa muka-suvaitsevaisuuttaan. Joten hän sulloi ajatukset syvälle sinne, minne oli sullonut muutkin hänen elämänsä normaalin teinipojan elämästä erottavat asiat.
"En usko, että he ovat todella kiinnostuneita minusta itsestäni."
"Mitä tarkoitat?"
"Tämä kuulostaa nyt ehkä pahalta, mutta tuntuu siltä, että ihmiset haluavat minusta vain jotain, millä kehuskella. Olen tottunut siihen, etteivät ne tunteet ole oikeasti kovin syvällisiä. Ja toisaalta, ei minulla edes olisi aikaa. Kausi starttaa."
Felicia naurahti.
"Miksi naurat?"
"Kuulostat aika paljon Brooksilta", Felicia vastasi. "Kukapa tietää. Ehkä teistä voi tulla vielä ystäviä."
"Tuskinpa. Hän taitaa vihata minua", Elias sanoi.
"Eikä vihaa."
"Et kuulosta kovin varmalta."
"Brooks osaa olla kireä."
"Olen huomannut."
"Hän on yksi sulkeutuneimmista ihmisistä, jotka tiedän. Hänen luottamuksensa voittaminen ei ole helppoa, mutta kun siinä onnistuu, hän ei hullumpi. Siinä vain saattaa kestää hetki."
"Se siinä onkin", Elias myönsi, hieroi niskaansa kämmenellä. "Meillä ei ole aikaa. Joukkueen täytyy toimia nyt, ei kuukausien päästä."
Felicia katsoi häntä pitkään, mietteliäänä. "Minä uskon, että hän arvostaa sinua enemmän kuin antaa ymmärtää. Jos minäkin ymmärrän, että joukkue on hiton onnekas saatuaan sinut, hänkin tajuaa sen kyllä. Lopulta."
"Sen lisäksi hänen pitäisi myös hyväksyä minut."
"Sinun pitää vain saada hänet ymmärtämään, että sinä et ole täällä kilpailemassa hänen kanssaan. Sinä olet täällä auttamassa joukkuetta."
Elias ei ollut ihan niin varma. Jos mitään, Brooks oli itsepäinen. Hän oli jo kolme viikkoa yrittänyt nakuttaa tietään kuoren sisäpuolelle, mutta aina kun hän luuli edistyneensä, Brooks kasvatti ympärilleen uuden kerroksen. Ja mitä enemmän hän kaivoi, sitä syvemmälle hän upposi. Mutta hän jatkoi lapioimista. Jos hän ei onnistuisi saamaan Brooksia puolelleen, tai edes sietämään hänen läsnäoloaan, joukkueella ei olisi mitään mahdollisuutta. Ja Elias kuolisi mieluummin kuin päättäisi lukio-uransa murskatappioon. Ottelu Saberseja vastaan oli ollut ihan liian tiukka ja hänellä oli paljon pelissä.
He kävelivät loppumatkan mukavassa hiljaisuudessa.
"Tässä minä asun", Felicia sanoi, pysähtyen kadulle.
"Tässä sinä asut."
Hänen kotinsa oli suloinen, vaaleansininen omakotitalo. Ikkunat olivat pimeinä. He seisoivat hetken kengän kärjet vastakkain, mutta sitten Felicia halasi häntä. Tyttö tuoksui raikkaalta, vaniljalta. Ja kuohuviiniltä.
"Älä uneksi liikaa minusta ja komeudestani", Elias kuiskasi ja Felicia työnsi hänet lempeästi pois rintakehästä.
"Äh. Painu mäkeen siitä", Felicia naurahti. "Hyvää yötä, Elias."
"Nuku hyvin."
Elias odotti kadulla, kunnes ovi oli sulkeutunut Felician perässä. Kello oli jo niin paljon, että jossain taivaanrannassa yön musta pimeys alkoi muuttua aamutaivaan oranssiin hohtoon. Elias ei kuitenkaan ollut väsynyt. Hän käveli koko matkan kotiin hymyillen.
Hymy hyytyi kun hän pääsi kotiin. Olohuoneen isoista lasi-ikkunoista valui sisään aamun ensimmäisiä auringonsäteitä. Hänen äitinsä istui sohvalla aamutakissa, mutta ei kääntänyt katsetta tai tervehtinyt poikaansa.
"Missä sinä olet ollut?" Caroline kysyi tiukasti.
"Bileissä."
"Kello on melkein kuusi", Caroline nousi nojatuolilta ja siveli laihoilla sormilla aamutakin silkkisiä liepeitä.
"Meni vähän pitkäksi. Me voitettiin tänään. Jos et kuullut," Elias sanoi, yrittäen pitää äänensä kevyenä, mutta tiesi, että se oli turhaa.
"Tämän ei pitänyt enää olla tällaista. En halua istua odottamassa sinua", Caroline sanoi tiukasti. Nainen tuli olohuoneesta eteiseen ja viittasi katsellaan pöytää. Sivupöydällä oli keltainen muovipurkki, jonka Elias tunnisti kaukaa. Häpeä ja katkeruus muodostuivat lammikoksi hänen vatsaansa. Hän tarttui muovipurkkiin ja painui lähimpään kylpyhuoneeseen ja pissasi siihen. Kun hän tuli ulos, hänen äitinsä seisoi oven ulkopuolella käsi ojossa.
"Oliko sinulla hauskaa?"
"Välitätkö sinä?"
Caroline koukisti sormiaan vaativasti. Elias antoi purkin naiselle.
"Onko tämä tarpeellista?"
"En tiedä. Kerro sinä minulle."
Caroline käveli purkin kanssa keittiöön ja kaivoi kaapista huumetestin. Elias olisi halunnut tarttua äitiään hartioista ja ravistella tätä rajusti. Olen poikasi, enkä mikään helvetin kilpahevonen. Hän ei jäänyt odottamaan tuloksia.
"Voimme lopettaa, kun osoittaudut jälleen luottamuksemme arvoiseksi!" Caroline huusi poikansa perään. Elias harppoi portaat ylös muutamalla askeleella ja paiskasi huoneensa oven kiinni takanaan. Hän valui ovea vasten maahan istumaan ja painoi sormensa päänahkaansa ja raapi.
Hän oli siinä vielä, kun tunnin kuluttua hänen isänsä koputti ovea napakasti.
"Oletko jo ylhäällä?"
"Joo", Elias vastasi heikosti.
"Mikset ole lenkillä?" Jackson yritti raottaa ovea, mutta ei saanut sitä auki. "Mikä nyt on?"
"Ei mikään."
"No ala sitten vaihtaa vaatteita. Juoksen mukana. Haluan kuulla raportin pelistä."
Elias nousi ylös, vaihtoi vaatteet ja lähti lenkille. Yleensä hänellä ei ole mitään vaikeuksia, mutta valvottuaan koko yön, hän pysyi hädin tuskin isänsä perässä. Hän oksensi kahdesti metsäpolulla. Viimeisellä kerralla Jackson seisoi lenkkipolun reunalla kädet lanteilla ja katsoi alas poikaansa, joka oli taittunut kaksin kerroin ojan reunalle ja sylki suustaan vihreätä sappinestettä. Sen sijaan, että hän olisi puristanut tämän hartiaa tai lohduttanut tätä tai ehdottanut kotiin palaamista, Jackson naputti kärsimättömänä urheilukelloa ranteessa ja muistutti, että heillä oli vielä kaksi kilometriä jäljellä. Oli jaksettava.
Elias ei malttanut odottaa, että pääsisi pois—pois kotoa, pois kaikesta.