Me ei olla kai koskaan ehjiä

Luku 11 - Pelipaidassa numero 37

Luku 11 - Pelipaidassa numero 37

Akseli

Mä olin aika tehokas maalintekijä, aika nopeatempoinen laitahyökkääjä, aika taitava harhauttaja.

Mä olin aika hyvä pelaaja.

Kai mä sen takia pelasin tässä joukkueessa, näiden mua vanhempien jätkien kanssa, Harjun Kiekossa, kakkosdivarissa. Luukas Finska oli ehkä meidän joukkueen kovin pelaaja ja paras maalintekijä. Se ei ollut kapteeni, mutta se oli helvetin kovassa kunnossa, enkä mä ehkä ikinä voisi saada sitä kiinni tai olla yhtä hyvä. Liiga- ja Mestisjoukkueet olivat kiinnostuneita siitä, eikä siis mikään ihme. Se varmaan lähtisi pian isompiin ympyröihin, mä olin melko varma.

"Helvetti sua juniori!" Luukas puuskahti, kun se lysähti vaihtopenkille mun viereeni hengästyneenä. Se kaatoi suihkuna juomapullosta vettä suuhunsa ja mä vilkaisin sitä. "Niin nättiä kikkailua taas jätkällä, ettei pysy perässä", se kehaisi ja pukkasi lätkähanskan peittämällä kädellään mua olkapäähän. Mä hymyilin sille.

"Musta tuntuu, ettei tänään lähe yhtään", vastasin rehellisesti ja painoin lätkäkypärää paremmin päähäni.

"Mitä sä aina oot noin vaatimaton?" Luukas naurahti ja mä kohautin olkiani nojautuen mailaani vasten, mutta virnistin sitten.

"Pidän jalat maan pinnalla", tuumasin ja nousin penkiltä, kun Eemeli luisteli vaihtopenkin luokse.

"Vihjaatko sä jotain?" Luukas kysyi ja mä nauroin, laitoin hammassuojat suuhun, lätkähanskat käteeni ja luistelin jäälle vastaamatta kysymykseen mitään.

Ne sanoivat mua junioriksi, muut jätkät. Nimenomaan siksi, kun mä olin kaikista nuorin, ihan reippaasti - mun lisäksi oli vain pari alaikäistä, ja nekin olivat lukiolaisia, eikä niillä ollut kamalasti peliaikaa. Mä olin nuorin, joka oli koskaan pelannut tässä joukkueessa, ei siellä ollut koskaan ollut yhtäkään viisitoistavuotiasta.

Isä oli kai päättänyt jo mun tulevaisuuden jääkiekon suhteen. Se oli jo päättänyt, että mä lähtisin pelaamaan NHL:ään tai KHL:ään. Mä olisin seuraava Wayne Grezky tai Jaromir Jagr tai Teemu Selänne. Niin kuin mä noin vaan lähtisin, niin kuin musta noin vaan tulisi yhtä hyvä, joku helvetin legenda.

Niin kuin mä edes haluaisin mitään sellaista.

Ei isä kysellyt, ei se ikinä ollut kysellyt. Se oli työntänyt hokkarit mun jalkaan ja laittanut jäälle heti, kun mä olin tyyliin oppinut kävelemään. Se oli pelannut jääkiekkoa nuorempana, se oli ollut todella hyvä ja varmaan olisi päässyt tosi pitkällekin, ellei se olisi rikkonut polveaan ja lääkäri kieltänyt sitä pelaamasta ammattilaistasolla. Ehkä se oli katkera siitä, tai ehkä se vaan yritti elää sen omaa unelmaa mun kautta. Miten vaan, ei se silti koskaan ollut kysynyt, että halusinko mä tätä, halusinko mä pelata lätkää, halusinko mä tähdätä korkealle tässä lajissa.

Se vaan oletti, aina.

Mun mielestä se oli epäreilua, ei se ollut pakottanut mun siskoja mihinkään lajiin. Kyllä se patisti ne harrastukseen, kyllä se patisti ne urheilun pariin, mutta ei se valinnut lajia niiden puolesta. Mun pikkusisko Ilona oli halunnut tallille, kun se oli ollut eskari-ikäinen ja isä oli vienyt sen, joten nyt se ratsasti kolme kertaa viikossa ja kisasi esteitä, ja se pärjäsi ja se rakasti sitä lajia. Mun isosisko Alina oli halunnut tanssia, se oli halunnut hypätä pituutta ja korkeutta, se oli halunnut telinevoimistella, cheerleadata, uida - ihan kaikenlaista, sen mieli muuttui niin usein, ja se oli saanut kokeilla niitä kaikkia, kyllä isä oli maksanut. Olihan sillä rahaa. Ja nyt Alina hyppäsi pituutta ja oli matkalla kohti SM-kisoja.