Me ei olla kai koskaan ehjiä

Luku 4 - Sisko ja sen veljet

A/N: hei! jatkoa tähänkin pitkästä aikaa. äh, on tää luku ollu pitkään valmis, mut en oo vaan ollu tyytyväinen (miten sitä on niin vaikee tykätä omasta tekstistä??) 😂

multa kysyttiin lisää tekstiä roopesta ja juulista, mutta niiden näkökulmasta ei nyt oo tulossa vielä ihan hetkeen mitään, tässä on niin paljon kertojia. varmaan about kymmenen luvun jälkeen taas, heh.

anteeks ton viime luvun graafisesta sisällöstä, pyrin laittaa kyllä varotuksia jos on tosi triggeröivää sisältöä. kiitos kun luette, ootte superrrr ihania <3 ja tsemppii uuteen viikkoon ja kivaa kevään alkua! (äää mä venaan jo malttamattomana lämpöö ja valoo ja kesää <3)

joo mutta hei tässäpä ysiluokkalaisen tiian näkökulmaa c: vmka:n lukijoille tässä saattaa olla vähän toistoo mitä tulee tiian pohdintoihin.

*

Luku 4 - Sisko ja sen veljet

Tiia

Mä en ollut kuullut mun isoveljestä Miskasta mitään pitkään aikaan. Kyllä mä olin sille vihainen, kyllä mä olin pettynyt ja katkera ja ahdistunut. Tuntui, niin kuin se olisi hylännyt meidät, mut ja Henkan. Samalla tavoin, kuin isäkin oli tehnyt. Tuntui, että Miska teki samoin. Se jätti meidät tänne, vaikka se tiesi millaista helvettiä äidin ja mun isäpuolen Mikan kanssa oli elää. Se jätti meidät tänne, ja soitteli vain harvoin, niin kuin se ei välittäisi meistä, omista pikkusisaruksistaan sen vertaa.

Mulla oli ikävä Miskaa, mä kaipasin sitä ja sen rauhallista ääntä, turvallisia käsivarsia, lohduttavia sanoja. Mä kaipasin turvaa.

Kai mä etsin Aatusta Miskaa. Mä etsin Aatusta sitä turvallista isoveljeä, jonka olin tahtomattani kadottanut. Mä vaan tarvitsin siihen sen jonkun, joka piti edes vähän huolta. Mä en vaan jaksanut yksin kannatella tätä kaikkea, huolehtia Henkasta ja sen koulunkäynnistä ja syömisistä ja ihan kaikesta. Mun oli niin vaikea huolehtia jo pelkästään itsestänikin.

Ei Aatu ollut Miska, mutta tässä tilanteessa paras vaihtoehto. Sen läsnäolo rauhoitti mua.

Usein tuntui, kuin mä ohjaisin uppoavaa laivaa myrskyn keskellä, seisoisin yksin ohjaamossa näkemättä eteeni tai tietämättä mitä tehdä. Ja vesi nousisi ja kohoaisi koko ajan, hitaasti hukuttaisi mut. Ja lopulta mä vajoaisin kohti pohjaa, mä ja mun laiva, eikä kukaan kuulisi pinnan alta mun huutoa.

"Kahvia?"

Mä heräsin lainehtivista ajatuksistani ja nostin katseeni keittiöön kävelevään, pitkään, kalvakkakasvoiseen kundiin. Tai kai se oli melkein mies jo, yli parikymppinen. Aatu vilkaisi mua kulmiensa alta kysyvästi ja mä nyökyttelin.

Mä olin istunut siinä keittiön pöydässä jo varmaan tunnin, miettinyt vaan itsekseni, vaellellut mustanpuhuvissa ajatuksissani päämäärättömästi. Kello oli kymmenen, kahvi oli tippunut ajat sitten, mutta mä olin unohtanut.

Henkka nukkui vielä, kai se kohta heräisi. Mä olin siitä huolissani, se oli vetänyt viinaa sen kavereiden kanssa muutama päivä sitten, ja sen kaverit olivat muutenkin tosi epämääräisiä, sellaisia hulttiopentuja, osa Henkkaa vanhempia. Ei yksitoistavuotiaana pitäisi edes ajatella mitään päihteitä, Henkka oli vielä ihan lapsi, sen pitäisi potkia pihalla jalkapalloa tai pelata kavereiden kanssa Pleikkaa.

Mä en halunnut tietää mihin se vielä ajautuisi, kun nyt jo meni noin lujaa. Äiti ei välittänyt. Tai ehkä se välitti, mutta se ei tehnyt silti mitään, ei se pystynyt, tai osannut ja jaksanut. Ehkä se rakasti pullonkaulaa enemmän kuin meitä. Ainakin joinain iltoina, hyvin useina viime aikoina.