Slow motions

Chapter 16

Minä koito kun synnyin maailmaan,
oli tyyntä ja rauhaisaa,
kuin alkavan ukkosen eellä on vaan -
sitä tiennyt en aavistaa.

Mut kohtapa pilviä kokoutui
mun taivoni tummentain
ja ukkonen löi, vesi vaahtona ui -
minä suojoa turhaan hain.

Kuin rikkasen pienen mun viimat vei
pois kauaksi maailmaan;
mut tullevi loppu se tulellei -
rikan heittävi helmahan maan.

(Eino Leino, Viiman viemä, tuulen tuoma)

Maanantaina James ei tullut kouluun.

Huolestuin, kun huomasin, etteivät myöskään Arthur ja Chase, ei edes David tai Nellie olleet koulussa.

Ketään heistä ei näkynyt koko päivänä.

Koko päivän olin jo käsi puhelimella valmiina laittamaan Jamesille viestiä. En kuitenkaan tehnyt sitä.

En ennen kuin nyt, tultuani koulusta kaupan kautta ja valmistettuani syötävää. Olin miettinyt, vaikuttaisinko yli-innokkaalta, jos ahdistelisin Jamesia heti, kun tätä ei näkynyt koulussa. Huoli siitä, oliko jotain sattunut, kun kukaan heistä ei ollut lievittämässä epäilyksiäni, veti kuitenkin pidemmän korren.

Nyt kyttään puhelinta kuin tulisilla hiilillä vastausta odottaen. Irroittaudun vain siksi aikaa, että korjaan astiat tiskikoneeseen. Hyökkään heti sen jälkeen katsomaan, onko James jo katsonut viestin. Ja hän on!

Odotan vastausta, mutta sitä ei koskaan tule. Neljän pitkän minuutin jälkeen kyllästyn lopulta tuijottamaan näyttöä ja lasken puhelimen käsistäni. Olin kysynyt, onko kaikki kunnossa, mutta hän ei vastannut. Tarkoittaako se sitä, että kaikki ei ole kunnossa? Vai että häntä ei vain kiinnosta vastata minulle? Vaikka kuinka yritän estää, mieleeni hiipii myös epäilys siitä, onko eilisellä kieltäytymiselläni jotain tekemistä Jamesin hiljaisuuden kanssa.

Kun en keksi muutakaan tekemistä, lähden yläkertaan tekemään läksyjä mieli vielä sekaisempana kuin ennen viestiä.

Olo on läksyurakan jälkeen melkein ylpeä. Sain paljon tehtyä, vähän ylimääräistäkin. Aivot kai kaipasivat muuta ajateltavaa. Maha ilmoittaa taas kärsivänsä nälkää, joten suuntaan keittiöön.

Tunnen oloni tyhjässä alakerrassa yksinäiseksi, joten kipitän syötyäni äkkiä takaisin huoneeseeni, vain huomatakseni, että Jamesilta on tullut viesti:

"Voinko tulla käymään?"

Ilo sykähtää rinnassani yhdessä huolen kanssa. Epäröin sekunnin, ennenkuin vastaan:

"Tietenkin."

Osasin odottaa ovikellon soittoa, mutta säikähdän silti, kun se vihdoin tapahtuu. On kulunut puoli tuntia siitä, kun vastasin Jamesille ja ne 30 minuuttia tuntuivat ikuisuudelta.

Avaan oven, ja siinä hän nyt seisoo. Ilmeeni ei värähdäkään, mutta ajatukseni kyllä. Eikä pelkästään hyvällä tavalla. Jamesilla on taas kasvoillaan mustelmia, ja hänen hiuksensa ovat tuulen tuivertamat.

Päästän hänet sisään ja hän riisuu takkinsa, jolloin käsivarsia peittävät naarmut ja mustelmat tulevat esiin. James kääntyy puoleeni, ottaa askeleen lähemmäs ja halaa minua tiukasti.

Kielelläni poltelleet kysymykset jäävät jonnekin lämpimän sylin ulkopuolelle. Tuntuu vain niin hyvältä, että hän on siinä. Enkä ymmärrä miksi.